SPOTTI: Afrikka, almupaitojen maa

Heidi HöökMuistatteko 1 Million T-shirts -kampanjan? Yhdysvaltalainen Jason Sadler oli huolissaan afrikkalaislasten paidattomuudesta. Raukoilla ei ole paitoja. Kaikkihan tarvitsevat sentään paidan päälleen.

Sadlerilla välähti. Kaikilla meillä on käyttämättömiä t-paitoja lojumassa kaapeissamme! Sadler pisti pystyyn kampanjan kerätäkseen miljoona vanhaa paitaa ja lähettääkseen ne eri puolille Afrikkaa. Youtube-videolla Sadler nostelee 105 t-paitaansa pahvilaatikkoon ja kehottaa kaikkia samaan. Pitkähihaisia ei kuulemma oikein kannata laittaa, onhan kyseessä Afrikka. Kuva sinusta lahjoittamasi paitavuoren kanssa olis kans kiva!

Tositarina viime vuodelta. Länsimaalainen delegaatio vierailee eräässä Afrikan maassa tutustumassa valtion rahoittamiin kehitysyhteistyöhankkeisiin. Yksi delegaation jäsenistä vaatii päästä lounastauolla ostoksille.  Palatessaan mies kantaa valtavaa muovikassia, joka on täynnä tikkareita. Kun delegaation autoletka lähtee liikkeelle, heittelee hän tikkareita liikkuvan auton ikkunasta afrikkalaisille lapsiparoille.

Mitä ajatuksia tarinat sinussa herättävät? Molemmat miehet välittivät. Onhan se aikamoista ryhtyä organisoimaan miljoonien t-paitojen konttilähetyksiä eri Afrikan maihin, ja makeisapukin kumpunesi empatiasta.

Sananparsi good intentions are not enough on kuitenkin kehitysyhteistyössä osuva.

Miljoonan kulahtaneen t-paidan dumppaaminen Afrikkaan on paikallistaloudelle katastrofi, joka tappaa paikallisen elinkeinonharjoittamisen ja kaupan. Ja vaikka t-paidan antaminen paidattomalle poistaa paidattomuuden, teko ei puutu todelliseen ongelmaan. Se ei poista syytä paidattomuudelle. Se ei poista köyhyyttä. Se saa odottamaan seuraavaa ilmaista t-paitaa.

Tikkarimies sattuu muuten edustamaan Euroopan kansallismielisiä puolueita, jotka tyypillisesti perustelevat kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaamista sillä, ettei meidän tule hyysätä kaukana olevia ulkomaalaisia. Kotimaassakin on apua tarvitsevia. Tikkarimies ei ajatellut, että valkoisen miehen näyttäytyminen nelivetomaasturista tikkareiden jakelijana ylläpitää kehitysyhteistyön epätasaisia voimasuhteita ja mielikuvaa kehitysmaista avun passiivisina vastaanottajina.

Vuosikymmeniä jatkunut t-paitojen ja tikkarien aulis jakaminen tulee monessa köyhemmässä maassa päin kasvoja. Lapset vaativat käsi ojossa: ”Give me pen.” Jos kynää ei heru, he keksivät jotain muuta. Anna paita. Ruokaa. Kengät.

Siitä tulee sydämetön olo. Ajattelen, että minut luokitellaan ahneeksi ja itsekkääksi länsimaalaiseksi, kun lapsi jää ilman kynää. (Kynien määrällä mitattuna kuulun varmasti maailman eliittiin. Tietäisipä Sadler, kuinka monta turhaa mainoskynää minulla on laatikossani.)

En ole koskaan oikein keksinyt parasta toimintatapaa reagoida vaatimuksiin. Tapaan huikata hieman huumoria äänensävyssä ja paljon lempeän tuimaa katsetta silmissäni: ”En anna sinulle kynää, mutta kannustan olemaan hyvä oppilas ja kouluttamaan itsesi. Hankit sitten itse omat kynäsi ja t-paitasi. Eikö niin?”

Ehkä kommenttini pitäisi osoittaa t-paitamoguleille ja tikkarimiehille.

 

Teksti: Heidi Höök

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta.