Kannunvalajat | Erilaisten samanarvoisten Suomi
kannunvalajat,valtiotieteellinen, valtsikka, valtiotieteellinen tiedekunta,kannu
2340
post-template-default,single,single-post,postid-2340,single-format-standard,do-etfw,ajax_fade,page_not_loaded,,qode-theme-ver-6.3,wpb-js-composer js-comp-ver-4.3.5,vc_responsive
 

Erilaisten samanarvoisten Suomi

30 Oct Erilaisten samanarvoisten Suomi

Samanarvoisten Suomi on nettiprojekti, joka haastaa lukijoiden käsityksen suomalaisuudesta julkaisemalla tarinoita maamme asukkaista. Projektin valtsikalaiset päätoimittajat Jenna Honkanen ja Joonas Lehtonen kertovat, miksi heidän mielestään Suomen 100-vuotisjuhlavuosi tarvitsi tätä.

Teksti: Nella Kelkka ja Katja Mäkkylä

Kuvat: Anki Ahlqvist, Saana Darth ja Veera Nivalainen

Yazka, 53, kertoo, kuinka tunsi kasvavansa pojaksi, vaikka muut määrittelivät hänet tytöksi. Hän kysyy, miksi maailmalle on niin tärkeää tietää, mitä sukupuolta kukin edustaa ja pitäisikö hänen muuttaa itseään vain, jotta muiden olisi helpompi olla.

Ilona, 30, kuvailee, millaista on elää sairauden kanssa, josta ei näy ulkoisia merkkejä. Sydänsairautensa vuoksi hänen energiansa eivät aina riitä kaikkeen siihen, mihin hän toivoisi. Hän pohtii, miksi ihmisen ainutlaatuisuus nähdään niin usein tekemisten ja saavutusten kautta.

Sorin, 41, kertoo, kuinka eli seitsemän ensimmäistä vuottaan Suomessa pullonkerääjänä. Vuokraan ei ollut varaa, joten hän asui ympäri vuoden teltassa. Nyt hän on saanut töitä ja toivoo, että niitä jatkossakin on tarjolla, jotta hän voi rakentaa tulevaisuuttaan yhdessä perheensä kanssa.

Nämä ovat esimerkkejä tarinoista Samanarvoisten Suomesta. Kyseessä on projekti, joka toteutetaan verkkosivun ja eri sosiaalisen median kanavien kautta. Joka päivä sadan päivän ajan julkaistaan uusi kertomus.

Samanarvoisten Suomi kutsuu seuraajiaan haastamaan oletuksensa suomalaisuudesta. Projektin verkkosivuilla kerrotaan suomalaisuuden rakentuvan monenlaisista kokemuksista, joihin kuuluu vaikeuksia ja haasteita, mutta myös toiveita ja voittoja.

Ajatus projektista sai alkunsa jo keväällä 2016 kaverusten istuessa iltaa. ”Podimme viinin äärellä melkoista maailmantuskaa kiristyneen yhteiskunnallisen vastakkainasettelun takia. Niihin aikoihin oli käynnissä useita isoja, mielipiteitä herättäneitä yhteiskunnallisia keskusteluja. Varsinkin sosiaalisessa mediassa rakentava dialogi oli kuitenkin muuttunut mustavalkoiseksi huuteluksi ja vihapuheeksi. Ajattelimme, että jos netissä voi tehdä niin paljon pahaa, niin miksi ei hyvääkin”, taustoittaa toinen projektin vastaava päätoimittaja Joonas Lehtonen.

Projekti päätettiin toteuttaa vuonna 2017 Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi ja se onkin osa juhlavuoden virallista ohjelmaa. Aluksi mukana oli neljä haastattelijaa ja yksi kuvaaja, mutta projektin edetessä ja tekijöiden ymmärtäessä, kuinka paljon aikaa ja energiaa koko projektin läpiviemiseen tarvittaisiin, päätettiin mukaan rekrytoida lisää kuvaajia ja toimittajia.

Projektia lähdettiin tekemään vapaaehtoispohjalta täysin ilman rahoitusta, kunnes tänä keväänä HYY lahjoitti projektiin 200 euroa ja Otto A. Malmin säätiö tuki hanketta muutamalla tuhannella eurolla. Saatu rahoitus käytettiin lähinnä markkinointi- ja matkakustannuksiin sekä muihin käytännön menoihin.

”Samanarvoisten Suomi haluaa herättää keskustelua siitä, ketkä kaikki kuuluvat suomalaisista koostuvaan yhteisöön”, valottaa Jenna Honkanen, projektin toinen päätoimittaja. ”Tarkoituksena oli valita haastateltavat henkilöistä, jotka ovat käyneet elämänsä aikana jonkinlaisessa marginaalissa tai kohdanneet haasteen, joka on asettanut heidät eriarvoiseen asemaan. Koettu eriarvoisuus on voinut olla hyvin selkeää tai sitten hyvin hienovaraista. Taustalla oli ajatus siitä, että kukaan ei ole sille immuuni.”

Järjestöt olivat keskeisessä osassa tarinoiden keräämisessä, sillä niiden kautta löydettiin useita haastateltavia. Lisäksi tekijät liittyivät erilaisiin Facebook-ryhmiin ja hakivat niiden kautta osallistujia. Mukaan valikoitui myös tiimiläisten tuttuja ja tutun tuttuja.

”Haastattelin paria läheistä ystävääni projektia varten”, Lehtonen kertoo. ”Marlon puhuu projektissa ihonvärinsä takia kohtaamasta syrjinnästä ja Anni lapsuudestaan isän alkoholismin varjossa. Olimme toki puhuneet näistä aiheista aiemmin, mutta haastattelutilanne vei identiteettiin liittyvät pohdinnat aivan uusille tasoille. Ajattelen, että tässä on kyse nimenomaan kulttuurista: suomalainen ei edes läheisenä ystävänä esitä samanlaisia kysymyksiä kuin toimittajan roolissa.”

Osa haastateltavista oli jo aiemmin ollut esillä julkisuudessa oman tarinansa kanssa kuten positiivisuudestaan tunnettu ohjaaja ja mediapersoona Marco Bjuström tai miehisessä politiikan maailmassa uran tehnyt Elisabeth Rehn. Monet kuitenkin avasivat omaa elämäänsä julkisuudessa ensimmäistä kertaa.

”Kuuntelemalla toisen tarinaa voi ymmärtää paremmin sitä, mistä he tulevat”, Honkanen toteaa. Vaikka suomalaisuus näkyy jo projektin nimessä, eivät haastateltavat

 juurikaan keskittyneet kertomuksissaan suomalaisuuteen tai muuten korostaneet kansallista identiteettiään.

”Halusimme sitä paitsi häivyttää tyypillistä nationalistista tematiikkaa. Osa haastateltavista toki kokee vahvasti olevansa identiteetiltään suomalaisia, emmekä halua sulkea sitä pois, mutta pyrimme kohdistamaan katseen siihen, että Suomen rajojen sisäpuolella on kirjava joukko ihmisiä”, Honkanen selittää.

Myös Honkanen haastatteli projektiin osallistujia. Hän yllättyi siitä, kuinka haastateltavat eivät kokeneet olevansa uhreja kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta. Vaikka he ymmärsivätkin kokeneensa eriarvoisuutta, eivät he silti halunneet määrittää itseään ja omaa identiteettiään sen kautta.

”Ennakkoon minulla oli usein oletuksia siitä, mistä haastateltavan tarina tulisi muodostumaan, mutta ei se aina mennytkään niin”, Honkanen kuvailee. Projektin aikana tuulettuivat stereotyyppiset käsitykset suomalaisten pessimistisestä perusluonteesta. Lehtosta pelotti etukäteen se, tulisiko hankkeesta masentava sadan tarinan itkugalleria. ”Olin olettanut kohtaavani haastattelutilanteissa melankolisia, vähäsanaisia ihmisiä. Todellisuus osoittautui aivan toiseksi: valtaosa haastatelluista suhtautui optimistisesti ja taistelutahtoisesti haasteisiinsa.”

Honkanen kertoo, että häntä itseään koskettivat haastateltavat, jotka kamppailivat köyhyyden kanssa tavalla tai toisella. Erityisesti häneen teki vaikutuksen vähävaraisesta perheestä tulevan 11-vuotiaan tytön tarina. ”Lapsille on ominaista innostua ja unelmoida. Tuntui pahalta kuulla pienen punnitsevan mahdollisuuksiaan rahan kautta. Sitä toivoisi, että jokaisessa lapsessa kytevä potentiaali voitaisiin valjastaa parhaalla mahdollisella tavalla jo varhain.”

Samanarvoisten Suomi toimii Honkasen mukaan ennen kaikkea keskustelun avaajana. Kyseessä ei ole tyhjentävä selvitys siitä, mitä erilaisuus Suomessa on. Honkanen huomauttaa, että näitä samoja teemoja on mahdollista käsitellä  julkisuuden eri areenoilla: taiteessa, kulttuurissa ja politiikassa. Hän toivoo, että myös tämän joukon edustajat saavat tulevaisuudessa äänensä kuuluviin.

Lehtonen puolestaan toivoo, että suomalainen kulttuuri olisi tulevaisuudessa avoimempi. ”Suomessa jaksetaan aina korostaa esimerkiksi hallinnon läpinäkyvyyttä, mutta henkilökohtaisissa asioissa voi vallita vaikenemisen kulttuuri: lapsia kasvatetaan usein häpeällä, mikä taas johtaa ennakkoluulojen syntyyn ja kyräilyyn. Todellisuudessa tunteiden ja kokemusten rehellinen jakaminen on avain inhimillisempään ilmapiiriin. Yksi haastatelluista sanoi mielestäni erityisen osuvasti: ’Kuten elämässä ilot moninkertaistuvat jakamalla, niin yhtä lailla surut pienenevät niistä puhumalla.’”

Samanarvoisten Suomi -projektiin ja  henkilökuviin voi tutustua osoitteessa samanarvoistensuomi.fi Projektia voi seurata myös sosiaalisessa mediassa: Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Artikkelin kansikuvassa on Samanarvoisten Suomi -tekijöitä. Muissa kuvissa esiintyy projetia varten haastateltuja henkilöitä.