Tyytymättömyys on työntänyt ihmiskuntaa eteenpäin aikojen alusta saakka. Toinen tyytyy vähempään, toinen ei mihinkään ja harva täysin itseensä – ainakaan fyysiseen ulkomuotoonsa. Antiikin ideaali näkyy historiallisten vaiheiden jälkeen fitness-kulttuurissa ja fat acceptance -liikkeessä, jotka lähestyvät tyytymättömyyden ongelmaa eri tavoin.
Teksti: Janne Suutarinen
Kuvitus: Ada Kangas
”Yksikään mies ei ole oikeutettu amatööriyteen fyysisessä harjoittelussa. On häpeällistä vanhentua näkemättä kauneutta ja voimaa, jonka oma vartalo voi saavuttaa.” Näin väitetysti lausui Ateenan kaduilla ihmisiä pussiin puhellut Sokrates nelisensataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. Jo tuolloin oli inhimillinen tyytymättömyys voimissaan. Antiikin Kreikassa kova fyysinen kunto kehittyi välttämättömyydestä suoranaiseksi taiteenmuodoksi; terve sielu terveessä ruumiissa. Samoihin aikoihin kirjaimellisestikin hakattiin kiveen kuva klassisen ideaalista vartalosta, jonka symbolinen voima istuu sitkeässä.
Esi-isiemme päivittäinen elämä oli metsästämistä, keräilemistä ja erilaisilta luonnon uhkilta suojautumista. Kova kunto oli yhtä kuin elossa säilyminen ja suvun jatkaminen. He olivat jänteviä ja vahvoja tai kuolleita. Maatalouden yleistyessä fyysisestä rasituksesta tuli monotonista ja kestävyyspainotteista. Viljelmien hoitaminen vaati hyvää kuntoa, mutta nomadisen elämäntavan monipuolinen liikunnallisuus oli käynyt tarpeettomaksi. Antiikissa taas kuntoiltiin sotimisen vuoksi. Taistelut ratkaistiin usein viime kädessä suoraviivaisella joukkojen yhteenotolla, jossa joukkovoima ja kestävyys olivat avainasemassa. Historiallisiin toimintaelokuviin romantisoitu miekkamiesten tanssi on kaukana todellisen muinaisen taistelukentän rumasta kaaoksesta.
Keskiaika oli monen tieteen ja taiteen ohella myös ruumiinkulttuurin rappiota. Koska maallinen elämä tähtäsi kuolemanjälkeiseen, nähtiin ihmisvartalo vain sielun likaisena ja jopa häpeällisenä matkustajakotina, jonka palvonta oli jumalatonta. Renessanssin virvoittavat tuulet toivat takaisin antiikin estetiikan, jonka keskeisenä aiheena oli ihmisvartalon kauneuden ihailu.
Teollisen vallankumouksen mullistukset olivat modernin itsetarkoituksellisen liikkumisen alkusysäys. 1700-luvun lopulla eurooppalaiset koululaitokset sisällyttivät voimistelun opetussisältöihinsä ja seuraavan vuosisadan lopulla villitys oli levinnyt koko vanhalle mantereelle. Liikunnan huomattiin olevan hyväksi oppimiselle, ja lääketieteen huima kehitys paljasti fyysisen kunnon ja terveyden voimakkaan yhteyden.
1900-luvun taitteessa urheilusta tuli viimeistään valtavirtaa, kun 400-luvulla lopetetut Olympialaiset herätettiin henkiin. Kuntoilukulttuuri syntyi osin vastavoimana Belle Époquen huolettomuudelle, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen tuntui vastuuttoman naiivilta. Feministinen liike ja sen aikaansaama new woman tekivät urheilusta myös naisten asian. Kuntosalit, lisäravinteet, ostos-tv-hilavitkuttimet ja steroidit toinen toisensa jälkeen nousivat länsimaisen kulttuurin pinnalle. Atkinsonin dieetit, massakaudet, syömishäiriöt ja karppaaminen ovat esimerkkejä aikakautemme vartalonmuokkauksen ilmiöistä.
Esihistoriasta tähän päivään ihmisvartalon hyvinvoinnin merkitys ei ole vähentynyt, mutta sen välttämättömyys olemassaololle on kadonnut: ihmisen fyysisestä kunnosta tulee siis huolehtia erikseen. Taloudellinen tuotantotehokkuus mahdollistaa laiskottelun, ja monelle liikkuminen onkin pakkopullaa. Kuntoili ihminen liikaa, liian vähän tai sopivasti, tyytymättömyys itseen elää ja voi hyvin. Se elää kiveen veistetyn puolijumala Herkuleen rinnalla.
Suurimman pudottajan Vaakakapina
Ruumiinkulttuuri on kaupallistunut. Psykologisen markkinoinnin isää Edward Bernaysta lienee kiittäminen siitä, että tänään kaikkia mahdollisia tuotteita mainostetaan usein täysin harhaanjohtavien mielikuvien kautta. Mainokset luovat meille järjettömän tuntuisia normeja, joita on silti vaikea olla nielemättä. Kun keskiverto pyykinpesuaineen tai matkapuhelimen käyttäjä näyttää syötävän hyvältä, on tuotteen tietysti oltava mahtava. Urheilusosiologian mukaan atleettinen vartalo on terveen olemassaolon sosiaalinen symboli, jolla voidaan viestiä sosiaalista statusta, nuorekkuutta, voimaa ja terveyttä. Vaikka urheilullisuus ei liittyisi mitenkään mainostettuun tuotteeseen, halutaan sen ihanne edistämään myyntiä. Tiedostavimmankin ihmisen alitajunta on primitiivinen, eikä kuville kumartamista pystytä kokonaan välttämään.
Fitness-kulttuurin rinnalle on kirinyt itsensä hyväksymistä puolustava ja yleisten mielipiteiden rikkomista kannustava fat acceptance -liike. Liikkeen historia alkaa 60-luvun Yhdysvalloista, jossa viisisataa ihmistä kokoontui New Yorkin Keskuspuistoon osoittamaan mieltään lihaviin kohdistuvaa syrjintää vastaan. Tästä lähtien aktivismi on noussut esiin aaltoina, jotka voidaan löyhästi kytkeä feminismin aaltoihin. Liike onkin usein liitetty feminismiin ja sen agendaan, sillä niin naisten heikomman aseman kuin lihavien saaman kohtelun parantamista lähestytään kulttuurillisten normien purkamisen kautta. Lihavuuden tuoma syrjiminen on myös yhdistetty enemmän naisten kuin miesten kärsimäksi ongelmaksi.
Lihavuusaktivistit ovat olleet törmäyskurssilla lääketieteellisen yhteisön kanssa. Fat acceptance -liikkeen terveydellinen perustelu on se, että länsimaisen yhteiskunnan kehonormit suorastaan ruokkivat mielenterveysongelmia, syömishäiriöitä ja vaarallisia painonpudotuskeinoja. Aktivistien mukaan ylipainon terveysriskejä liioitellaan, jotta niiden taakse voidaan verhota lihavien fyysiseen poikkeavuuteen kohdistuvia kulttuurillisia ennakkoluuloja. Liike väittää, että kaikenpainoiset ihmiset voivat olla terveitä, vaikka tiedeyhteisö näkee ylipainon merkittävänä terveysriskinä.
Kohti uutta ihannetta?
Vaikka nykyään on enemmän kuin koskaan tarjolla tietoa, aikaa ja mahdollisuuksia olla hyvässä fyysisessä kunnossa, on ylipainoisuus länsimaissa kaikkien aikojen huipussaan. THL:n mukaan suomalaisten paino on ollut nousussa 1970-luvulta lähtien, mutta huolestuttava kehitys on viime vuosikymmenen aikana hidastunut. Varusmiesten säännöllisesti mitattava lähtötaso on havainnollistava mittari kansanterveyden suurista linjoista. Kun 70-luvun lopulla Cooper-testin keskiarvo lähenteli 2800 metriä, niin vuonna 2014 lukema oli enää rapiat 2400. Varusmiesten keskipituus on pysynyt samana, mutta keskipaino on kahdenkymmenen vuoden aikana noussut lähes seitsemän kiloa.
Sosiologinen tutkimus on löytänyt tilastollisen korrelaation keskimääräisen tulotason, koulutusasteen ja ruumiillisen hyvinvoinnin välillä. Korkeakoulutetut ja paremmin tienaavat syövät terveellisemmin ja liikkuvat enemmän. Vanhoissa hyvinvointivaltioissa on havaittu syvenevä sosioekonominen segregaatio sekä kaupungin ja maaseudun että yksittäisten kaupunkien kaupunginosien välillä. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulutuksen liikuntaopetus sekä julkisten varojen ohjaaminen nuorten liikuntamahdollisuuksiin ovat tärkeässä asemassa terveiden elämäntapojen sosioekonomisen eriytymisen ehkäisemisessä.
Ihmisen psyko-fyysis-sosiaalinen kolminaisuutta ei huomioida tarpeeksi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Työn koneistumisen eteneminen vähentää työnteon fyysisiä elementtejä, mikä voi tehokkuusajattelun piinaamassa yhteiskunnassa johtaa lyhytnäköisesti ihmisen fyysisyyden vähättelemiseen. Liikunta edistää keskittymistä, stressinsietoa, itsevarmuutta ja kognitiivisia kykyjä, mikä tekee siitä yhden koko inhimillisen tasapainon kulmakivistä. Tämän tulisi olla sekä hyvinvointi- että tehokkuusajattelun keskiössä.
Antiikin ruumiillista ihannetta vierastetaan nykyään epärealistisuuden vuoksi. Yksittäiselle omistautuneelle ihmiselle tuon ihanteen saavuttaminen on realistista, mutta suurille joukoille ei. Siksi ihanne voikin tuottaa yhteiskuntiin enemmän pahoinvointia kuin tervehenkistä motivoituneisuutta. Terveiden elintapojen laiminlyömistä ei silti tulisi normalisoida, vaan ideaali tulisi löytää kultaiselta keskitieltä. Muoti- ja mainosmarkkinoiden yhä enemmän käyttämät normaalipainoiset mallit ovat askel oikeaan suuntaan ja voittoa tavoittelevan luonteensa vuoksi myös kiistaton merkki ihmisten muuttuvista preferensseistä. Huominen näyttää, saako Herkules jenkkakahvat.