Kannunvalajat | Hyvät, pahat ja oranssit
kannunvalajat,valtiotieteellinen, valtsikka, valtiotieteellinen tiedekunta,kannu
1835
post-template-default,single,single-post,postid-1835,single-format-standard,do-etfw,ajax_fade,page_not_loaded,,qode-theme-ver-6.3,wpb-js-composer js-comp-ver-4.3.5,vc_responsive
 

Hyvät, pahat ja oranssit

05 Nov Hyvät, pahat ja oranssit

Teksti: Tom-Henrik Sirviö, kuvitus: Joonas Lehtonen

Katsoin hiljattain 2015 valmistuneen, Sandra Bullockin tähdittämän elokuvan Our Brand is Crisis, joka kuvaa kuvitteellisia Bolivian presidentinvaalikampanjoinnin aikaisia tapahtumia. Alakynteen jääneelle ehdokkaalle palkataan Bullockin näyttelemä strategi vauhdittamaan kampanjaa ja sitten mennäänkin lujaa. Elokuva maalaa synkän kuvan vaaleista, jossa kamppailevat vallanhimoiset poliitikot ja heidän tiiminsä. Tällöin vaalien voittamisesta tulee itseisarvo ja asioiden muuttamisella paremmaksi ei tunnu olevan todellista merkitystä. Pikemminkin päinvastoin; etuja halutaan kahmia omalle lähipiirille ja ajatellaan, ettei kansa vain ymmärrä omaa parastaan. Kansalle voikin siis valehdella, toista ehdokasta voi nöyryyttää ja poliittiset valinnat verhotaan erilaisten kriisien avulla pakollisiksi ja ainoiksi ratkaisuiksi.

Voisi tietysti huomauttaa valehtelun tai kansan huijaamisen olevan normaalia joissain Etelä-Amerikan maissa, joilla on lähimenneisyydessään diktatuurihistoriaa. Kuitenkin ajatellessani elokuvan kampanjatiimien toimintaa ja niiden medialle antamaa kuvaa, aloin pakostakin ajatella Yhdysvaltojen marraskuussa järjestettäviä presidentinvaaleja. Parhaillaan käynnissä olevassa kampanjassa aivan samantyyliset asiat tapahtuvat todellisuudessa. Ehdokkaat kiitävät kriisistä toiseen ja tiukka poliittinen analyysi unohtuu. Republikaanien Donald Trump möläyttelee ja provosoi demokraattien Hillary Clintonin painiessa samaistuttavuusongelmien ja menneiden kriisien jättämien arpien kanssa.  Media repii skandaaleista huomiota herättäviä otsikoita ja unohtaa miksi vaalit oikeasti järjestetään. Toisaalta ehdokkaiden kokonaiskuvaan kuuluu olennaisesti heidän imagonsa ja presidentinvaalit ovat juuri henkilövaalit. Laura Saarikoski kiteytti Helsingin Sanomien kommentissaan 16.9.2016 käynnissä olevan presidenttikisan outouden viitaten Trumpin presidentti Barack Obaman synnyinpaikkaa kohtaan antamiin lausuntoihin: ”Kun päivän uutinen on se, että presidenttiehdokas tunnustaa istuvan presidentin syntyneen Yhdysvalloissa, ollaan syvissä vesissä.”

Voi tietysti olla liioiteltua ajatella politiikan huippupaikkoja tavoittelevia vain vallanhimoisina pelureina. On ehdokkaista riippumattomia syitä, jotka vaikuttavat kampanjointiin – kuten tiedotusvälineiden viimeaikainen ahdinko. Lehtien tilausmäärät ovat laskeneet, ja tieto on koko ajan käsillä luotettavuudeltaan varsin vaihtelevissa formaateissa. Toisaalta sosiaalisessa mediassa asioiden käsitteleminen voi ryöpsähtää ja faktat voivat vääristyä. Tämä aiheuttaa väistämättä perinteisille tiedotusvälineille haasteita, joihin ei ehkä ole osattu vastata. Tällöin laatujournalismin sijaan voikin olla helpompaa tehdä lähinnä lööppejä muistuttavia ja huomiota herättäviä juttuja.

Vai miksi esimerkiksi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen uutisointi presidentinvaaleista koskee Clintonin ja meemien taistelua (14.9.) tai Susan Sarandonin ilmettä demokraattien puoluekokouksessa (26.7.)? Tässä vaiheessa on tietysti syytä huomauttaa, että kyseinen Nyt-liite on perustettu houkuttelemaan nuorempia ihmisiä lehden pariin. Tampereen ylioppilaslehti Aviisi kirjoittikin jo lähes kymmenen vuotta sitten (6/2007), että itse asiassa liitteen perustamisesta vuodesta 1995 lähtien emolehti Helsingin Sanomat on tullut journalistiselta linjaltaan lähemmäksi liitettä – ja on samalla maan suurimpana päivälehtenä näyttänyt suuntaa muulle lehdistölle. Voisi siis sanoa Helsingin Sanomien siirtyneen nopean journalismin linjalle. Se ei välttämättä ole koko totuus, kuten Nyt-liitteen sen aikainen esimies Reetta Räty toteaa kysyttäessä liitteen kohdeyleisöstä: ”Me olemme hyvän puolella pahaa vastaan. Koko ajan on vain hankalampi tietää, mikä on hyvää ja mikä pahaa tässä maailmassa.” Tällainen asetelma vaatii uusia ja erilaisia journalistisia keinoja.

Myöskään presidentinvaalien ehdokkaat eivät itse auta tilannetta epäselvillä vaaliohjelmillaan. Miten kukaan voi keskittyä linjauksiin, jos niitä ei ole? Clintonin ohjelmassa on toki paljon konkreettisia esityksiä, mutta monille ohjelma voi olla jopa liian yksityiskohtainen. Trumpin ohjelmassa taas on muutamia konkreettisia toimenpiteitä, kuten yhteisöverokannan laskeminen, mutta kokonaisuudessaan se tuntuu koostuvan enemmänkin Trumpin puheissaan antamista linjauksista – tai möläytyksistä. Molemmilta löytyy kampanjasivuiltaan vaaliohjelmat ja tavoitteita eri aiheista. Suurin osa näistä tuntuu kuitenkin olevan nimenomaan tavoitteita – siis abstraktioita joihin ei tarvitse sisällyttää keinoja, joilla niihin päästään.

Oli syy ohueksi jäävään poliittiseen analyysiin mikä tahansa, on se erityisen huolestuttavaa demokratian kannalta. Häivytettäessä poliittiset näkemykset, jää jäljelle ehdokkaiden ylikorostunut imago ja toisinaan täysin epäoleellisiin kriiseihin keskittyminen. Niiden pohjalta muodostetut päätökset jäävät odottamaan vaikutustaan ja pahimmillaan äänestyspäätöksen tuoton voi huomata vasta kun on liian myöhäistä. Näin länsimaiden käsitykset omasta vapaudestaan ja demokraattisuudestaan ja ennen kaikkea niiden vastaavuus todellisuuden kanssa ei ole yhtään sen parempi kuin vanhoissa diktatuurivaltioissa.