Humanistisia ja valtiotieteellisiä tiedekuntia lakkautetaan Japanissa ja Uzbekistanissa turhiksi leimattuina. Samalla Suomessa puhutaan yliopistokoulutuksen jättileikkauksista. Kun pitää päättää keneltä otetaan, minkälaista puolustusta meillä ihmistieteilijöillä on antaa?
Toisinaan työnnän ovia joissa lukee ”vedä”. Toisinaan syön pähkinöitä, vaikka tiedän saavani allergisia oireita ja joskus – kerran elämässäni – päätin ryhtyä ihmistieteilijäksi. Ovenkäsittelytaitoni selittynee vetämään kehottavan opaskyltin pienuudella toisin kuin pähkinämasokismini, joka jää takuulla nautinto–allergia-suhteen valossa ymmärrystä vaille. Järkevästä selityksestä ihmistieteilijärupeamalleni en ole aivan varma.
Ihmisen itse itselleen aiheuttaman teon takaa löytyy aina valinta. Jokainen valinta perustuu johonkin pieneen tai suureen, harkittuun tai harkitsemattomaan mieltymykseen, oli se sitten halu päästä ovesta sisään, tyydyttää suolanhimoa tai opiskella ihmisen luomaa ja asuttamaa tiedettä. Ovesta sisäänpääsy ja suolanhimon tyydyttäminen epäonnistuvat joskus, mutta on tavoitteen saavuttaminen humanistillakin vähintäänkin kaukana. Ihmistieteilijän tie on kuin Juutinrauman silta: päämäärä on jossain horisontin takana ja vaikka epäilet onko sitä edes olemassa, peruutusvaihde on kielletty ja ainoa suunta on eteenpäin.
Loputtomuuden tunne johtuu siitä, että ihminen luo jatkuvasti uutta. Sitähän me tutkimme: ihmisen luomia rakenteita, jotka kehittyvät ja muuttuvat Kööpenhaminaa lähestyessä. Projekti ei kuitenkaan tule valmiiksi niin kauan kun me täällä kuhisemme, koska ihmistieteen tutkimuskohde ei asetu paikoilleen. Eikä se voisi tehdä näin halutessaankaan, sillä kohde ei ole samalla tavalla naulattu maailmaan kuin kvarkit, Alpha Centauri ja Fermat’n laki. Luonnontiede voi teoriassa tulla valmiiksi, mutta me valtsikalaiset emme valmistu koskaan.
Luonnollisen maailman tutkimuksen valmistuminen edellyttää kuitenkin (lähes yhtä utopistista) mekaniikan valmistumisen ajatusta. Valmistuttuaan mekaniikan ratkaisut automatisoisivat kaiken mahdollisen. Se, kuinka todellisuudessa käy, jää futurologeille tutkittavaksi, ja meidän itsemme selvitettäväksi taas se, mistä kaikesta manuaalisesta työstä olemme valmiita luopumaan (tarvitaanko parhaassa mahdollisessa tulevaisuudessa lääkäreitä, sairaanhoitajia tai tuomareita, ja jos tarvitaan, miten heidän työkuvansa muuttuvat?). Olennaista on kuitenkin se, että ihmisyyden toteuttaminen on ainoa mikä jää utopiassa jäljelle. Ihmisyyden, jonka ydin on valinta jättää pähkinät syömättä, vetää ovenkahvoista ja ennen kaikkea, tutkia itseään. Kysymykseksi kuitenkin jää, miksi kaikki muu piti tehdä ensin.
Teksti: Elias Anttila
Kuvitus: Vilhelmiina Koskinen