Kannunvalajat | Kausaliteetti, merkitys ja mitä näitä nyt oli
kannunvalajat,valtiotieteellinen, valtsikka, valtiotieteellinen tiedekunta,kannu
1878
post-template-default,single,single-post,postid-1878,single-format-standard,do-etfw,ajax_fade,page_not_loaded,,qode-theme-ver-6.3,wpb-js-composer js-comp-ver-4.3.5,vc_responsive
 

Kausaliteetti, merkitys ja mitä näitä nyt oli

19 Dec Kausaliteetti, merkitys ja mitä näitä nyt oli

Teksti: Lari Hokkanen

Yhteiskuntatieteet ovat dikotomioiden aarreaitta. Yksi keskeisimmistä on jako laadulliseen ja määrälliseen tutkimukseen, joka on saanut eksistentiaalisia ulottuvuuksia viime vuosikymmeninä. Jaosta on seurannut taistelukenttä, jossa pitää valita ”sitoumuksensa” ja voittaa toiset taistelussa. Seurauksena on kyvyttömyys käydä keskustelua työnjaosta  –  voi nimittäin olla, että erilaiset menetelmät vastaavat erilaisiin kysymyksiin. En kuitenkaan keskity tässä yleisesti työnjakoon, vaan väärien oletusten merkitykseen kielellisen käänteen yhteydessä. Myönnän tässä suhteessa täysin velkani Pertti Tötölle.

Muistan laadullisten menetelmien kurssin, jolla lehtori kertoi tarinaa ”syvällisestä” kvalista ja ”pinnallisesta” kvantista. Me uskoimme, koska emme tienneet paremmasta. Samat luritukset löytää mistä tahansa kvalitatiivisten metodien oppikirjasta. Suomessa klassikko tässä suhteessa on Pertti Alasuutarin Laadullinen tutkimus, joka toki sinänsä on ihan OK oppikirja. (Toinen rasittava puoli on kvantitatiivisiin menetelmiin rakastuneet muuttujasosiologit ja muutamat taloustieteilijät, joiden mielestä hienot difference-in-difference-menetelmät tekevät laadullisen tutkimuksen turhaksi.)

Kielellinen käänne

1970- ja 80-luvuilla ihmistieteissä tapahtui kielellinen käänne, jossa sosiaalisen todellisuuden keskeiseksi piirteeksi nostettiin kielen todellisuutta rakentava luonne. Todellisuuden sijaan on ”todellisuus”. Jokainen kieli on oma maailmansa ja maailmoja ei voi verrata. Kieli päätyi täten ihmisten (tutkijoiden) ja todellisuuden väliin peruuttamattomasti.

Jotkut ovat kuitenkin fiksusti ehdottaneet, että ihmisillä todella on erilaisia tapoja käsitteellistää maailma. Kuitenkin tieteessä vertailemalla eri kieliä keskenään todellisuuden suhteen, voidaan huomata mitä yhtäläisyyksiä ja eroja eri kielillä on todellisuuden suhteen – päästen näin lähemmäksi todellisuutta. (En muuten kannata länsimaalaisen tieteen imperialismia millään tavoin.) Filosofisemmin: kielellisen käänteen edustajat uskovat kielen olevan ainoa toteutunut kieli, jonka ulkopuolelle ei pääse. Toiset sanovat, että voimme kuitenkin kuvitella vaihtoehtoisia maailmoja, asiantiloja, jotka lisäävät pelivaraa kielen ja todellisuuden suhteen. Emme välttämättä ole kielen uhreja. Teoriat eivät olekaan ”vain” kielellisiä konstruktioita, vaan käsitteellisiä malleja, joilla on kohdesysteemi (todellisuuden osa).

Kielellisen käänteen käsitys tieteestä pohjasi hieman vanhempaan ajatukseen ihmistieteistä ymmärtävänä, tulkitsevana ja merkityksiä tutkivana alana. Ymmärtämällä yksilöiden merkitykset ymmärsi olennaisen. Käänteen yhteydessä kehittyivät myös laadulliset menetelmät. Pidän tätä käännettä hyvänä kehityksenä, koska sillä päästiin eroon radikaalipositivismista ja sokeasta numerouskosta.

Käänne meni kuitenkin vähän liian pitkälle. Jos ihmisten todellisuutta ei voinut tutkia ”positivistisesti” kausaalianalyysin keinoin, toisin sanoen sanomaan jotain syystä ja seurauksesta, luontoa kuitenkin pystyi. Onnistuttiin siis tekemään todella haitallinen vastakkainasettelu luonnon ja kulttuurin välille. Ihmistieteiden itseymmärrystä rakennettiin vastakohtana luonnontieteille.

Yksi todellisuus, eri metodit, eri kysymykset

Nähdäkseni ihmistieteet ja luonnontieteet tutkivat samaa todellisuutta hieman eri tavoin. Kvarkki ei muutu kun sitä kutsuu kvarkiksi. Yhteiskuntatieteissä suhde tutkimuskohteisiin tunnetusti on moniulotteisempi. Tieteelliset luokittelut voivat sosiaalisten takaisinsyöttömekanismien kautta muuttaa luokiteltujen ihmisten käsityksiä itsestään – ja taas on tarvetta uusille luokitteluille. Itsereflektioon kykenevien ihmisten käyttäytyminen on hyvin häilyvää: jokainen yksilö on historiansa, piirteidensä ja yhteiskuntansa tuote, ja käyttäytyminen on hyvin kontekstisidonnaista. Ennustaminen on vaikeaa.

Kausaalisten suhteiden tutkiminen (kvanti) ja tulkitseva merkitysanalyysi (kvali) eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Dikotomia perustuu vanhentuneille oletuksille. Kun laadulliseen tutkimukseen viehtynyt keskimääräinen yhteiskuntatieteilijä kritisoi kausaalista tutkimusta, hänellä on mielessään vanhanaikainen luonnontieteellinen, säännönmukaisuuksiin perustuva käsitys luonnonlaeista. Koska ihmisten todellisuus ei ole säännönmukainen, ja se koostuu ihmisten luomista merkityksistä, ei sitä voi kausaalisesti tutkia. Merkitykset määrittyvät käsitteellisesti, ja kausaalianalyysin yhtenä ehtona on yleensä pidetty, että syy ja seuraus eivät voi määrittyä käsitteellisesti keskenään (esimerkiksi kapellimestari ja orkesteri). Ehto on oikea, johtopäätös väärä.

Säännönmukaisuuteen perustuva käsitys kausaliteetista on kuitenkin hylätty tieteenfilosofiassa vuosikymmeniä sitten, mutta yhteiskuntatieteissä jankataan keskustelua 1950-luvun argumenteilla. Syiden ja seurausten tutkiminen on erotettu lakien etsimisestä.

Nykyiset kausaliteettiteoriat ja tilastollinen analyysi perustuvat pitkälti kontrafaktuaaleihin, ”entä jos” -kysymyksiin. Miten erottaa satunnaiset korrelaatiot kausaalisuhteisteista? Tätä eroa humelainen säännönmukaisuuskäsitys ei voi selittää, koska sen mukaan voimme havaita vain säännönmukaisuudet, emme kausaliteettia.

A:n ja B:n välillä on korrelaatio, eli A ja B ovat yhteydessä keskenään A:n tapahtuessa ensin. Entä jos A:ta ei olisi tapahtunut, olisiko B; eli jos olisi ei-A, niin olisiko ei-B. Jos näin on, kyseessä on kausaatio. A tarvitaan B:n tapahtumiseen.

Nykyään korostetaan lisäksi interventioiden keskeisyyttä. Voimme saada maailmasta tietoa muuttamalla jotain ja seuraamalla vaikutuksia. Kausaliteetti liittyy täten toiminnan käsitteeseen. Jotta voin saada toiminnallani haluamiani seurauksia aikaan, minun pitää tietää, millä syillä voin vähintäänkin lisätä seurauksen todennäköisyyttä. Mikäli on mahdollista tehdä interventio A:han niin että B:kin muuttuu, kausaalinen yhteys on olemassa. Korrelaatio A:n ja B:n välillä katoaa, jos A:n tehdään interventio.

Tästä seuraa, että ainutkertaisia eli yhteiskunnallisia tilanteita voi selittää. Myös monet laadulliset tutkimukset ja historialliset analyysit täten sisältävät kausaalisia selityksiä. Ero ymmärtämisen ja kausaalisen selittämisen välillä katoaa. Esimerkiksi ymmärtämällä yksilöiden mielentiloja voimme selittää tapahtumia. Mielentiloille voi olla ympäristöstä tulevia syitä, ja mielentiloista seuraa käytöstä.

Täytyy korostaa, että pidän laadullisesta tutkimuksesta. Ajattelen myös, että merkitykset ovat keskeisiä inhimillisen todellisuuden piirteitä. Lisään tähän kuvaan vain sen, että myös syy-seuraus-suhteita on olemassa, ja niitä kannattaa tutkia. Sille on syynsä, että työväenluokkaiselle korkeakoulutus keskimääräisesti merkitsee eri asiaa kuin korkeamman koulutuksen omaavien vanhempien perheestä tuleville. Usein laadullinen ja määrällinen tukevat toisiaan: Britanniassa satunnaistettujen vertailukokeiden luottamuksellisuus on parantunut, kun niiden toimivuudesta on tehty laadullista tutkimusta.

Sen sijaan että valitaan menetelmä eksistentiaalisella tasolla, vaihtoehtona on ymmärtää metodien olevan välineitä, jotka sopivat vaihtelevasti erilaisiin kysymyksiin. Tämän ymmärtämiseksi tieteenfilosofisten oletusten reflektointi on todella tärkeää.