Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta ja Kannunvalajat ry. täyttävät tänä vuonna kunnioitettavat 70 vuotta. Tutkain tapasi yhden kiitollisen valtiotieteilijän jokaiselta valtsikan seitsemältä vuosikymmeneltä.
Jo 1950-luvulla verkostoiduttiin
Valtiotieteellinen oli nuori tiedekunta, kun ministeri Jaakko Iloniemi aloitti poliittisen historian opinnot vuonna 1953. Lukion historian opettaja totesi Iloniemelle valtsikassa opetettavien aiheiden olevan varmasti mielenkiintoisia, mutta epäili, onko uudehkolle tutkinnolle työmarkkinoilla mitään kysyntää.
Poliittiset aineet nähtiin vielä 1950-luvulla miehille kuuluvina, joten naispuolisia opiskelijoita oli valtsikassa vain vähän. Osa opiskelijoista oli taistellut sodassa.
Suomessa henkinen ilmapiiri oli maan eristäytyneisyyden ja vähäisten kansainvälisten kontaktien vuoksi lähellä sotaa edeltänyttä 1930-lukua.
– Oli suuri harvinaisuus, jos joku oli matkustanut Tukholmaa pidemmälle, Iloniemi kertoo.
Pääaineensa ohella Iloniemi luki sivuaineina valtio-oppia, kansantaloustiedettä ja sosiologiaa. Kokonaisuutta hän pitää substanssiosaamisensa kannalta merkittävänä.
– Ratkaisevan tärkeää oli kuitenkin se, mitä tehtiin varsinaisten opintojen rinnalla, Iloniemi huomauttaa.
Tällä hän viittaa syntyneisiin verkostoihin: Iloniemi itse loi kontakteja muun muassa Kannunvalajissa sekä HYY:ssä, joissa hän toimi aktiivisesti.
– Nykyään puhutaan rumasti hyvä veli –verkostoista. Minusta ne ovat välttämättömiä. Pelkkä instituutioiden välinen muodollinen kanssakäyminen ei ratkaise vaikeita ongelmia, Iloniemi sanoo.
Iloniemi valmistui valtsikasta vuonna 1957. Opintojen jälkeen ei ollut huolta työllistymisestä: akateeminen työttömyys oli lähellä nollaa. Se oli otollista aikaa myös diplomaattiuran aloittamiselle, kun ulkoasiainhallinto ja julkinen hallinto ylipäänsä kasvoivat Suomessa rajusti. Iloniemen tarinassa loppu on historiaa.
Yhteiskuntatieteellinen tutkimus yleistyi 1960-luvulla
Valtiotieteelliseen tiedekuntaan haettiin ensimmäistä kertaa pääsykokeiden kautta vuonna 1962. Yksi sisään päässeistä oli Katri Hellsten. Hän muutti monien muiden tavoin muualta Suomesta opiskelemaan Helsinkiin, sillä nykyisiä maakuntayliopistoja ei vielä ollut olemassa.
Valtsikassa kaikki lukivat peruskursseja, kuten historiaa, oikeus- ja liiketaloustiedettä sekä psykologiaa. Pääaineen valinnassa Hellsten päätyi lopulta sosiaalipolitiikkaan, joka oli harvinainen naisvaltainen aine valtsikassa.
– Jotkuthan kutsuivat valtiotieteellistä siihen aikaan housutiedekunnaksi, Hellsten muistelee.
Koska varsinaista opintotukea ei ollut olemassa, moni teki erilaisia töitä opintojen ohessa. Niin myös Hellsten, joka toimi esimerkiksi tutkimusapulaisena Tilastokeskuksen kotitaloustiedustelussa. Tutkimusta ei kuitenkaan nähty yhteiskuntatieteissä varsinaisena urana. Hellstenkin oli suunnitellut työllistyvänsä aivan muualle.
Maisteriksi valmistuttuaan vuonna 1967 hän päätyi kuitenkin RAY:lle tekemään ajalle tyypillistä tulevaisuusselvitystä. Samalla lisensiaattiseminaareissa käydessään Hellsten sai kuulla myös kaikuja opiskelijaradikalismista, joka oli 1960-luvun lopussa huipussaan.
Tutkijanura vei Hellstenin mennessään, kun hän alkoi tehdä väitöskirjaansa sosiaalipolitiikan laitoksella 1970-luvulla. Myöhemmin hän on toiminut myös tutkimusprofessorina Kansaneläkelaitoksen tutkimusosastolla.
– Valtsikasta sain vahvan teoreettisen pohjan ja menetelmälliset valmiudet. Samalla opin ongelmanratkaisua ja kysymyksenasettelua, Hellsten kertoo.
Siitä on hänen mielestään hyötyä joka alalla.
– Usein toivon, että esimerkiksi politiikassa käytettäisiin enemmän sitä tietämystä, jota on valtiotieteellistä tutkimusta suorittaneilla, Hellsten vinkkaa.
1970-luku oli radikaalien
Luennoille tunkeutuneet taistolaisnuoret ja lahjoituksia sodan runtelemalle Pohjois-Vietnamille keränneet opiskelijat olivat yliopistolla tuttu näky, kun Kauko Laitinen aloitti valtsikassa vuonna 1970.
Hän opiskeli pääaineenaan yleistä valtio-oppia, joka oli tuolloin suosituimpien pääaineiden joukossa kansantaloustieteen ja sosiaalipolitiikan ohella. Yhteiskunta kannusti nuoria nauttimaan opiskelijaelämästä. Laitinen itse toimi aktiivisesti savolaisosakunnassa.
Kriittisyys ja keskustelevuus olivat jo 1970-luvulla ominaisia yhteiskuntatieteiden opiskelulle. Kuitenkin esimerkiksi kriittisen esseen imperialismista kirjoitettuaan Laitinen joutui amerikkalaisen opettajan puhutteluun ja sai käskyn monipuolistaa lähteitään.
– Opettajilla oli omat, vahvat persoonansa, Laitinen hymyilee.
Opiskeluaika muutti Laitisen elämän suunnan, kun hän lähti opiskelijavaihtoon Yhdysvaltoihin. Laitinen jakoi vaihdossa huoneen japanilaisen opiskelijan kanssa ja kiinnostui pian Aasiasta.
– Esimerkiksi sodan jälkeinen Japanin talousihme oli iso juttu vielä siihen aikaan, Laitinen kertoo.
Helsingissä oli muutamia aasialaisia vaihto-opiskelijoita: esimerkiksi neljä kiinalaista, jotka kulkivat aina yhdessä perinteisissä Mao-asuissaan. Kiinan kielen opettaminen oli juuri alkanut yliopistolla. Perehtyäkseen aiheeseen vielä paremmin Laitinen lähti valmistumisensa jälkeen vuonna 1975 opiskelemaan Kiinaan. Suoritettuaan armeijan Suomessa hän siirtyi opiskelemaan Tokion yliopistoon, josta väitteli myös tohtoriksi.
Laitinen haki alunperin valtsikaan saadakseen valmiuksia kansainväliselle uralle. Hän kehottaa kuitenkin tarttumaan rohkeasti myös sattumiin, joista erään myötä hän johtaa nyt Helsingin yliopiston alaista Konfutse-instituuttia.
1980-luvulla luotiin rahaa ja rauhaa
Live Nation Finlandin hallituksen puheenjohtaja Risto Juvosen sanoin 1980-luvulla oli “kova meno päällä”. Rahaa sai vapaammin ja opiskelijat marssivat ydinaseita vastaan.
– Varsinkin 80-luvun loppu oli aika vauhdikas, taloudellisessa ja henkisessä mielessä, Juvonen sanoo.
Hän pääsi vuosikymmenen puolivälissä valtsikaan opiskelemaan kansantaloustiedettä. Taustalla Juvosella oli kaupallinen ammattitutkinto. Lukion oppimäärän hän oli suorittanut vuodessa itse tenttien, minkä vuoksi pakolliset matematiikan opinnot aiheuttivat hänelle valtsikassa paljon päänvaivaa.
Kuten valtaosa opiskelijoista, myös Juvonen teki töitä opiskeluidensa ohessa. Jossain vaiheessa hän päätyi töihin ohjelmatoimistoon ja myöhemmin sen osakkaaksi. Työt alkoivat viedä koko ajan enemmän aikaa. Opinnot saivat jäädä kokonaan aivan niiden loppuvaiheessa.
Ohjelmatoimistoyrittäjänä ja pääpromoottorina työskennellyt Juvonen tunnetaan Suomessa miehenä, joka on tuonut maahamme esiintymään muun muassa Michael Jacksonin, U2:n ja Bruce Springsteenin. Tässä työssä hän on oppinut arvostamaan monia yliopistossa omaksuttuja taitoja: kykyä kyseenalaistaa, analysoida ja lukea systemaattisesti. Suuriin tentteihin valmistautuminen vastaa usein työmäärältään suurta projektia, kuten Madonnan tuomista Suomeen.
Valtsikan opeista Juvoselle tuleekin mieleen erityisesti yksi myöhempään työelämään yleistettävissä oleva periaate.
– Kun niihin massiivisiin tentteihin luki tarpeeksi, niin kaikesta selvisi. Niin simppeliä se kai yleensäkin on, Juvonen toteaa.
Joustavuus korostui 1990-luvulla
Aiemmin toimittajana ja sairaanhoitajana työskennelleellä Anna-Maija Pakkasella oli vuonna 1989 valtsikaan tullessaan jo kaksi ammatillista tutkintoa taustalla. Kokeneempi opiskelija ei kuitenkaan enää 1990-luvulla ollut mikään harvinaisuus. Valtsikaan ei Pakkasen kokemuksen mukaan myöskään haettu tietty ammatti mielessä, vaan moni kiinnostui hänen tavoin jostakin tietystä tieteestä sinänsä.
1990-luvun ihmisiä Pakkanen kuvaa nykyistä maanläheisemmiksi ja konkreettisemmiksi. Tietoa oli paljon, mutta se oli hallittavampaa esimerkiksi digitalisaation ollessa vasta alkutekijöissään.
– Yliopistolle alkoi silloin tulla tietokoneita. Sähköpostijärjestelmät ja muut olivat ihan Aatamin aikaisia, Pakkanen muistelee.
Hänen opiskeluaikansa venyi monen muun tavoin pitkäksi, sillä hän ehti välissä saada kaksi lasta, tehdä töitä ja asua muualla Suomessa sekä ulkomailla. Pääaineensa ohella Pakkanen opiskeli esimerkiksi sosiologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, estetiikkaa, kasvatustieteitä ja kehitysmaatutkimusta.
Myös valtsikan jälkeinen työelämä on vienyt Pakkasta moniin eri suuntiin. Hän perusti yrityksen heti valmistuttuaan ja jatkaa edelleen yrittäjänä päivätöiden ohella. Omien sanojensa mukaan Pakkanen on päässyt jo toteuttamaan valtaosan urallisista ambitioistaan aina viestinnästä ihmissuhdetyöhön.
Valtsikan parhaana antina hän pitääkin sen roolia eräänlaisena mahdollistajana.
– Haluaisin rohkaista nuoria edelleen uskomaan, että akateeminen oppiympäristö mahdollistaa aika paljon kaikenlaista, Pakkanen toteaa.
Esimerkillä on toki voimaa: Pakkasen tytär opiskelee tällä hetkellä valtsikassa kolmatta vuotta sosiaalipsykologiaa. Äiti ei ainakaan myönnä vaikuttaneensa päätökseen.
2000-luvulla mentiin talouden uhosta tuhoon
Vanhan viisauden mukaan toimittajaksi haluavan ei kannata opiskella viestintää – eikä ainakaan Helsingissä. Mari Haavisto oli kuitenkin päätöksestään hyvin varma, kun hän aloitti valtsikassa vuonna 2003.
– Viestinnän opinnot olivat toki tosi teoreettiset, mutta minusta opiskelun kuuluu sellaista ollakin, Haavisto sanoo.
Hän oli jo ennen opintojensa alkua tehnyt alan töitä esimerkiksi tamperelaisessa paikallisradiossa ja Radio NRJ:llä, mutta piti yliopistotutkintoa ehdottomana tulevaisuuden kannalta. Viestintä oli vuonna 2003 suosituin valtsikan hakukohteista, vaikka 2000-luvun alun yleinen taloudellinen nousukausi ei erityisemmin viestintäalalla näkynytkään.
– Median murros oli jo silloin mediaseksikäs termi, Haavisto kertoo.
Sen huomasi myös arjessa: Haavisto hankki yliopistoon ensimmäisen kannettavan tietokoneensa, mutta hänellä ei ollut vielä ensimmäisenä opiskeluvuotenaan kotonaan internetyhteyttä.
Haavisto teki täyspäiväisesti töitä lähes koko opintojensa ajan. Isot mediatalot työllistivät hänet heti ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Gradua kirjoittaessaan Haavisto työskenteli yöt Ylen Aamu-tv:ssä.
– Kuulostaa nyt aika hullulta, mutta aika näppärästi se sitten lopulta meni, hän nauraa.
Työelämätaitojen saralla valtsikan tärkein anti tulevalle toimittajalle oli kuitenkin yhteiskunnallisen ajattelun ja kriittisyyden kehittyminen. Haavisto kertoo huomanneensa eron erityisesti markkinointia silloisessa Kauppakorkeakoulussa sivuaineena luettuaan.
Politiikan toimittajalta vaaditaan myös vahvaa substanssiosaamista. Edelleen tänä päivänä Haavisto lukeekin toisinaan vapaa-ajallaan valtio-opin ja poliittisen historian nykyisiin tutkintovaatimuksiin kuuluvia kirjoja.
Huolestunut optimismi leimaa 2010-lukua
Teppo Lindforsin toi valtsikaan vuonna 2013 kiinnostus historiaa ja yhteiskuntaa kohtaan. Pääaineenaan hän opiskelee talous- ja sosiaalihistoriaa, jonka valintaan vaikutti vahvasti ympäröivä maailma.
– Talous vaikuttaa niin erottamattomasti eri yhteiskunnan osa-alueiden taustalla, että sen historian tutkiminen on arvokasta, Lindfors toteaa.
Monen muun valtsikalaisen tavoin hän on kiinnostunut media-alasta työympäristönä. Tulevaisuuden suhteen Lindfors sanoo olevansa optimistinen, vaikka työelämä herättääkin ristiriitaisia ajatuksia.
– Tässä taloudellisessa tilanteessa suoraan sanottuna huolestuttaa, hän myöntää.
Vielä muutaman vuoden ajan Lindfors keskittyy kuitenkin täyspainoisesti opintoihinsa. Hän kuuluu selvään vähemmistöön ollessaan nykyopiskelija, joka ei käy opintojen ohella töissä. Vapaa-aikaa vievät toiminta opiskelijajärjestöissä ja speksin, valtsikan opiskelijateatterin, tekeminen. Joustavat opinnot tukevat aktiivisuutta muualla: joillekin luennoille on voinut osallistua nauhoitetta kotoa käsin katsellen, ja Moodlea ja muita verkkoalustoja hyödynnetään paljon.
Nykyään valtiotieteellinen tiedekunta on lievästi naisvaltainen. Aloittavat opiskelijat ovat suuresta ikähaitarista ja osa myös jo ennestään kouluttautuneita. Esimerkiksi talous- ja sosiaalihistorian edellisen fuksivuosikerran joukossa on useita maistereita tai valtsikan sisällä pääainetta vaihtaneita.
Lindfors pitää jakaumaa mielekkäänä. Nimenomaan ihmiset ovat hänen mielestään valtsikan ydin.
– Täällä pystyy vastavuoroisesti inspiroimaan toinen toisiaan. Opiskelijoilla on samanlainen maailmankuva, mutta jatkuvasti tapaa ihmisiä, jotka ajattelevat asioista ihan vähän eri tavalla. Se voi muuttaa omaakin ajattelua, hän kiteyttää.
Teksti, kuvat ja grafiikat: Joonas Lehtonen