Lännen vääjäämättömästä luhistumisesta ovat iät ja ajat kirjoittaneet niin huippuasiantuntijat kuin oman elämänsä Nostradamukset. Ajatus on helppo kohdata ylimielisen torjuvasti, mutta tieto tunnetusti lisää tuskaa. Onko realistista ajatella, että yksi sivilisaatio olisi saanut maailman hyppysiinsä lopullisesti?
Kolme ajattelijaa tuovat pöytään omat näkökulmansa kulttuuripiirimme nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Teksti: Janne Suutarinen
Kuvat: Miikka Pirinen ja Mika Federley
Elina Kiiski Kataja
- Johtava asiantuntija, ennakointi, Sitra
- VTM
- 36 vuotta
Tulevaisuusasiantuntija Elina Kiiski Kataja, mikä tekee länsimaasta länsimaan?
”Jos yksinkertaistetaan, länsimaita määrittelee ainakin kolme asiaa: juutalais-kristillinen uskontoperinne, roomalainen oikeus ja valistuksen ajan edistystarina.”
Länsimaihin usein luetaan Euroopan, Yhdysvaltain ja Kanadan lisäksi myös siirtomaavallasta itsenäistyneitä valtiota kuten Australia ja Uusi-Seelanti. Globalisoituvassa maailmassa voi olla hankala edes määritellä länsimaata, sillä eurooppalaista elämänmuotoa on viety ja tuotu lähes kaikkialle planeetallamme. Myös itse länsimainen elämäntapa uusiutuu alati.
”Valistuksen perinnettä tulkiten länsimaan käsite itsessään on joustava. Länsimainen eetos näkee demokratian ja demokraattiset oikeudet yleismaailmallisina asioina, jotka eivät ole pakastuneet vain syntyalueensa käyttöön. Demokratia myös mahdollistaa arvojen ja ihanteiden muutoksen”, Kiiski Kataja pohtii.
Pohjoinen ja verrattain itäinen Suomi on historiassa liitetty mielivaltaisesti niin itään kuin länteen. Miksi Suomi luetaan länsimaaksi?
”Ensinnäkin jaamme suuren palan eurooppalaista uskonto- ja valtioperinnettä. Toisekseen olemme etenkin 90-luvulta lähtien hakeutuneet tietoisesti läntisiin piireihin. Kirsikka kakun päältä on toistaiseksi ottamatta, sillä Natoon ei olla menty.”
Paljon matkustaneen Kiiski Katajan kokemuksen mukaan etäisyys Suomesta vaikuttaa mielikuviin valtiostamme. Kaukana meitä pidetään selvästi pohjoismaisina, lähellä taas enemmän itäisinä. ”Luulen, että monet pohjoisista naapureistamme eivät ole pitäneet meitä vielä tällä vuosituhannellakaan länsimaana, vaan suorastaan slaavilaisena!”
Vimmaisesta lähestystyöstä ja paikoin kiitollisestakin vastaanotosta huolimatta länsimaat eivät ole saaneet viestiään perille minään universaalina totuutena – historian loppu jäi kangastukseksi. Eurooppalaiset demokratian ja ihmisoikeuksien ihanteet on omaksuttu maailmalla usein valikoivasti. Normeista irtisanoudutaan toisinaan myös kotikentällä. ”Nationalismin trendi nousee, EU:n laajeneminen on pysähdyksissä ja Yhdysvallat vetäytyy itseensä. Tämän päivän ilmiöt puhuvat länsimaalaisuuden henkistä perintöä vastaan.”
Mikäli on taipuvainen ajautumaan yhteiskunnallisiin kahvipöytäkeskusteluihin, tietää, kuinka käsitteet mutkattomasti muotoutuvat käyttäjänsä tarpeisiin. Samoin on länsimaisuuden laita. ”Yleiseurooppalaisessa keskustelussa liberaalit ja kansallismieliset puolueet tulkitsevat lännen olemusta eri tavoin. Liberaalit ajattelevat, että länsimaisuuteen liittyy monikulttuurisuuden hyväksymisen periaate. Kansallismielisyys taas korostaa länsimaisuutta ulossulkevassa mielessä”, Kiiski Kataja kertoo.
Länsimaisuus siis kumpuaa antiikin Välimereltä ja porskuttaa mannermaisen valistuksen höyryillä. Missä kajastaa kulttuuripiirin huominen?
”Menemme ehkä kohti demokraattisen oikeusvaltion ihanteen suurempaa kukoistusta. Siihen meillä olisi välineet.”
Kiiski Kataja nostaa esiin sukupolvemme merkittävimmän teknologisen innovaation eli internetin. Verkossa jokaisella on pääsy tietoon ja puhevaltaan ilman portinvartijoita. Tiedonvälityksen vallankumous ei kuitenkaan tarkoita avoimuuden riemuvoittoa.
”Myös täysin päinvastainen, läntisen perinteen vastatrendinä nouseva tulevaisuus on mahdollinen. Autoritaarinen kehitys keskittää valtaa harvempien käsiin, ja tätä on nähty lähivuosina esimerkiksi Puolassa, Unkarissa ja Turkissa. Mihin vaaka kallistuu ja minkä tarinan historia tulee kertomaan, on iso arvoitus.”
Muiden muassa historioitsija Oswald Spengler, filosofi Georg von Wright ja taloustieteilijä Jegor Gaidar ovat kirjoittaneet länsimaiden vaarasta ajautua rappioon. Kiiski Kataja tunnustaa, ettei ole rappiokertomusten ylin ystävä, vaikka niistä onkin hyötyä historiallisten kehityskulkujen hahmottamiseen. Menneisyydestä on syytä oppia, mutta sieltä on aiheetonta ja jopa vaarallista vetää suoria rinnastuksia nykyisyyteen. Pessimismiin ei ainakaan tule velloutua. ”Tulevaisuustyötä tehdessä utopiat ja dystopiat ovat jatkuvasti läsnä. Yleensä täytyy luovia niiden välistä.”
Miksi länsimaiden rappiosta sitten puhutaan ja mitä sillä tarkoitetaan?
”Länsimaiden pohjakosketus koettiin silloin, kun maailma ajautui viime vuosisadalla sotaan. Jos kerran valistuksen ajatuksista päädyttiin tuohon, voi kehitystä kutsua rappioksi. Vaikka tuoreet sukupolvet pitävät länttä itsestäänselvästi vakaana, elämme merkittävien kysymysmerkkien äärellä.”
Poliittinen puhe velkaantumisen estämisen ja kilpailukyvyn edistämisen ympärillä tekevät fossiilikapitalismin suitsimisen hankalaksi. Teknologinen muutosaalto laittaa työmarkkinat uuteen uskoon. Globalisaatio tuo vaurautta, mutta samalla vie päätösvaltaa kansalaisen ulottumattomiin. Mantereelta toiselle liikkuvat väestöt sekoittavat valtioiden poliittista pakkaa. Euroopan väestö vanhenee ja vähenee. Ilmasto muuttuu ja luonnonvaroja ylikäytetään. Piruja seinillä riittää.
”Keskeisin muutosvoima on kiihtyvä maailmankauppa. Globalisaatio on tuonut länsimaille verrattomia taloudellisia hyötyjä, mutta myös uhkatekijöitä ja tyytymättömyyttä. Demokratiassa ei voida kieltää ihmisiä siltä tuntemukselta, että jokin on ei-toivottavaa. On myös naiivia ajatella, että esimerkiksi kulttuurien sekoittuminen on ongelmatonta – onnistuminen vaatii selkeitä visioita ja määrätietoista politiikkaa.”
Onko globalisaation syleilylle mitään varteenotettavaa vaihtoehtoa?
”Jos rajat lyödään kiinni ja protektionismi päälle, ei voida poimia rusinoita pullasta. Toisaalta sulkeutuminen voi parantaa valtion demokraattista legitimiteettiä, mutta päättäjillä voisi olla kova työ selittää elintason lasku. Trendi kertoo, että kansallisvaltiot eivät ole valmiita ylikansalliseen demokratiaan, mutta toisaalta elintasostakaan ei haluta tinkiä”, Kiiski Kataja toteaa.
Koko maailman suurimmiksi haasteiksi tulevaisuusasiantuntija nostaa ilmastonmuutoksen ja luonnonresurssien ylikäytön. Euroopalla on lisäksi oma mantereen mittainen haasteensa: Afrikka. ”Markkinoita ja väyliä tulisi avata niin, että Afrikan positiiviseen kehitykseen investoiminen helpottuu. Vaikka Euroopalla on ollut edellisen pakolaiskriisin kanssa kädet todella täynnä, ei pitkän tähtäimen Afrikka-suunnitelmaa ole laadittu. On myös meidän intressimme, että Afrikan elintaso ja houkuttelevuus kasvaa. Politiikan teossa on kyettävä koko ihmiskunnan kokoisiin visioihin.”
Tulevaisuusasiantuntijan mukaan avaintekijä on poliittisten visioiden luominen tähän päivään. Realiteetit iskevät kasvoille, jos ripustaudutaan eilisen teeseihin. Kiiski Kataja näkee, että Euroopan valtioilla on paljon kapasiteettia haasteiden ratkomiseen. ”Tulevaisuus tapahtuu nyt, ja nyt on hetki ajatella rohkeasti pitkälle. Jos vanhat reseptit menestykseen eivät toimi, on mietittävä mistä pitää luopua ja mikä olisi tässä ajassa aitoa edistystä.”
Timo Vihavainen
- Emeritusprofessori, Venäjän tutkimus
- FT
- 70 vuotta
Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori ja historioitsija Timo Vihavainen ei kiikaroi länsimaiden tulevaisuuteen ruusunpunaisin linssein. Vihavainen esittää erään huolenaiheistaan kirjansa Länsimaiden tuho (Otava, 2009) johdannossa: ”On syntymässä monikulttuurinen länsi, jossa niin sanottu länsimainen kulttuuri ei suinkaan tule olemaan kaikki itseensä sulattava edistyvän kehityksen korkein aste, vaan väistyvä instituutio, joka jo nyt on puolustuskannalla omissa asemamaissaan.”
Mitä on ajatuksen taustalla?
”Euroopassa on vanhaan tapaan ajateltu, että eurooppalaiset arvot ovat kaikkia muita niin paljon kehittyneempiä, että ne ilman muuta omaksutaan mantereelle tultaessa. Ajattelemme, että meillä on moraalinen ylivoima. Se ei ole tainnut enää oikein toimia.”
Vihavainen löytää läntisen kulttuuriperinteen juuret antiikista ja valistuksen ajasta. Länsimaisuus ei ole puhtaasti maantieteellinen käsite, vaan laajentunut Euroopan viemänä ilmansuuntaan jos toiseen. Länsimainen kulttuuri on leviämisensä aikoihin herättänyt maailmalla suurta ihastusta, mutta hohto on ollut jo kauan hiipumaan päin, Vihavainen tuumaa.
”Länttä matkivat kaikki, ketkä siihen kykenivät – melkoisen hyvälläkin menestyksellä. Näyttää kuitenkin siltä, että Eurooppa ei enää kulttuurillisesti tuota erityisemmin mitään matkimisen halua herättävää. Esimerkiksi 1800-luvulla sivistyksen kelkkaan hypänneet maat ottivat omakseen eurooppalaisen käyttäytymisnormiston. Nykyään taas on muotia aggressiivinen oman, jopa primitiivisenkin, kulttuurin korostaminen erottautumisen vuoksi, vaikka samaan aikaan haluttaisiin asua lännessä.”
Historioitsija näkee länsimaisen kulttuurin olevan niin heikoissa kantimissa, ettei sitä oteta kovin vakavasti edes lännessä. Ennen kulttuurin side kansallisiin mytologioihin ja suurmiehiin oli luja, ja sitä pidettiin suorastaan pyhänä. Vihavaisen mukaan kulttuuri on joutunut markkinalogiikan panttivangiksi. ”Taloustieteen termi Greshamin laki tarkoittaa sitä, että keinotekoisesti yliarvostettu valuutta ajaa vanhan pois kierrosta. Menestystä mitataan rahalla, ja arvostus tienataan best-sellereillä. Myyvin viihde viritetään niin matalalle tasolle, että sen ymmärtää mahdollisimman moni.”
Onko tämä esimerkki paljon puhutusta länsimaisesta rappiosta?
”Rappiota on historian saatossa ollut aina, eri valtioilla ja eri kulttuureissa. Usein rappion käsite on ymmärretty vanhojen idealisoitujen tapojen korvaamisena mukavuudella ja moraalittomuudella. Tämä oli monen roomalaisen historioitsijan ajatus.”
Historiallisiin rappiokertomuksiin on liittynyt väestön kasvun hidastuminen ja talouden puhdin menetys. Niiden pohjalta olisi houkuttelevaa vetää rinnastus nykypäivän Eurooppaan. Vihavainen ei tyrmää moisen analogian muodostamista ja nostaa esimerkeiksi historianfilosofian klassikot Oswald Spenglerin ja Arnold J. Toynbeen, ketkä teorisoivat kulttuurien ja sivilisaatioiden elinkaaria. ”Rappion tie näyttää aika selvältä. Kun kansa lakkaa uusiutumasta, on ihan alkeismatemaattinen työ vakuuttua, että tietyllä ajanjaksolla se myös häviää. Länsimaiden rappiosta puhutaan siksi, että ihmiset huomaavat sen ympärillään. ”
Euroopan kantaväestöihin pesiytynyt heikko syntyvyys on Vihavaisen mukaan ongelman ydin. Hän esittää, että naisten kouluttautuminen ja töihinmeno korreloivat syntyvyyden laskun kanssa, mutta uskonnolliset kansat säilyttävät paremmin hedelmällisyytensä. ”Sama prosessi tapahtuu kaikkialla, mutta länsimaat ovat siinä sata vuotta edellä.”
Voiko rappiopuheen sytykkeenä olla se, että länsimaisen hegemonian katoamisesta ollaan huolissaan? Ilman muuta, sanoo Vihavainen.
Eräs menneen vuoden muotitermeistä on demokratian kriisi, joka on monessa yhteydessä liitetty Puolan ja Unkarin EU-normeja tiukempaan poliittiseen linjaan esimerkiksi maahanmuuttoa kohtaan. Vihavainen näkee demokratian kriisin toisaalla.
”Sanoisin, että demokratia kriisiytyy silloin, kun kansa lakkaa uskomasta siihen ajatukseen, että omia etujaan voi ajaa demokratia puitteissa. En tiedä onko kriisi niinkään Itä-Euroopassa, vaan se tuntuu olevan lännessä. Euroopassa on aika merkittäviä puolueita, jotka haluttaisiin jättää pois yhteisistä pöydistä. Saa nähdä, milloin valtiojohdot joutuvat ottamaan huomioon verraten vahvan kansalaismielipiteen, joka on jyrkästikin eri mieltä monesta asiasta.”
Kotimaisten kansallismielisten lisäksi Vihavainen mainitsee länsinaapurimme ruotsidemokraatit, joiden kannatusta ei haluttaisi lainkaan tunnustaa. Samoin on laita melko tuoreen saksalaisen AfD:n (Alternative für Deutschland), joka nousi parlamenttivaaleissa kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. ”Saksalla on sellainen trauma, että he eivät tahdo uskoa, että demokratian voi jättää kansalle.”
Vihavainen ei vastusta globalisaatiota, sillä tavaroiden ja ihmisten liikkumisen vapaus parantaa verrattomasti koko maailman taloudellista hyvinvointia ja tuotantoa. Globalismi on asia erikseen. ”Globalismi on ideologia, jonka mukaan maapalloistumista tulee kaikin keinoin vauhdittaa eikä haittavaikutuksiakaan saa vastustaa, sillä asia on niin pyhä. Vapaan liikkuvuuden edistäminen on ymmärrettävää, mutta jos sen annetaan tuhota paikallisia yhteisöjä ja ihmisryhmiä, on ideologia vaarallinen. Jos ihmisten elämästä tulee tarkoituksetonta, ei kysymys ole vain rahasta vaan paljon enemmästä”, Vihavainen jyrähtää.
Jos globalismin aatejärjestelmä on uhka myös länsimaiselle kulttuurille, pitäisikö sitä pyrkiä säilyttämään?
”Totta kai. Jokainen järkevä yksilö, joka on kiinnostunut itsestään ja olemassaolostaan, määrää tietyn pisteen sille, missä määrin hänen oma tonttinsa pysyy koskemattomana.”
Maahanmuuton määrälle ja laadulle asetettavat rajat ovat Vihavaisen mielestä keskeinen asia kulttuurisessa itsesäilytyksessä. Emeritusprofessori on huolissaan siitä, että poliitikot eivät tunnu haluavan ajatella seuraavia vaaleja pidemmälle saati käsitellä pitkän tähtäimen suunnitelmia, kuten maahanmuuton selkeitä enimmäismääriä. Vihavainen uskoo, että Afrikasta virtaa ihmisiä Eurooppaan niin kauan kuin elintasoero on olemassa.
”Missä vaiheessa todetaan, että enempää ei mahdu? Milloin muuttovirran vähentäminen on vielä mahdollista? Pitäisikö ovet sulkea vasta sitten, kun enemmistö on maahanmuuttajia? Terve järki kertoo jo nyt, mitä pitäisi tehdä”, Vihavainen täräyttää.
Heikki Mikkeli
- Professori, yleinen historia, Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta
- FT, VTM
- 58 vuotta
Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yleisen historian professori Heikki Mikkeli suhtautuu varauksella historiallisten rinnastusten tekemiseen. Sivilisaatioiden elinkaaret eivät noudata mitään spengleriläisiä syklejä, vaan kehitys tapahtuu aina oman aikansa ja paikkansa säännöin. Ajatusleikkinä historiallisten kehien pyöritteleminen on kuitenkin suotavaa. ”Historia ei ole yksi lineaarinen kehityskertomus. Kysymys on aina näkökulmasta: totuudet ovat kulttuurisidonnaisia.”
Mikkeli edustaa konstruktionistista tieteenkäsitystä, joka kieltää ylihistorialliset ja ylipaikalliset käsitteet. Myös käsitys länsimaalaisuudesta asettuu kyseenalaiseksi. ”Suhtaudun kriittisesti essentialistiseen määritelmään länsimaista. Ei ole olemassa länsimaisuutta, joka pätee ajasta ja paikasta riippumatta. Länsimaiden erottaminen muusta maailmasta ei ole välttämättä mahdollista tai edes tarpeen”, Mikkeli arvioi.
Jotainhan länsimaisuuden täytyy kuitenkin tarkoittaa, koska termiä käytetään. Mikä on länsimaisuuden virka puheessa?
”On kiinnostavaa, mihin länsimaisuuden käsitettä tarvitaan ja mihin sitä käytetään. Kärjistetysti sillä ylläpidetään eurooppalaisen, valkoisen ja maskuliinisen ihmisen hegemoniaa maailmassa. Kyse on vallasta ja sen jaosta globaalilla kentällä.”
Asian ytimestä paljastuu Eurooppa, missä läntisyyden ajatus syntyi ja mistä se siirtomaa-ajan myötä levisi maailmalle. Lännen keskeisestä perinnöstä Mikkeli on omassa opetuksessaan nostanut esiin kristinuskon, roomalaisen lain ja valistuksen rationalistisen ajattelun. ”Viime kädessä länsimaisuus on laajentunutta eurooppalaisuutta. Muiden identiteettien tapaan se ei ole seinään hakattu määritelmä, vaan etenee jatkuvassa muutostilassa.”
Kreikkalainen filosofi Herakleitos lausui, että ainut muuttumaton asia on muutos. Mihin länsimaisuuden käsite sitten on matkalla?
”Hyvä kysymys: mitä sillä jatkossa tehdään? Uskon, että sillä pyritään säilyttämään poliittista, taloudellista ja osin kulttuurista ylivaltaa. Kun katsoo nykypäivän globaalia tilannetta, on selvää, että vähitellen muut maanosat ovat ottamassa tuota jalansijaa itselleen.”
Mikkeli näkee, että puhe länsimaiden rappiosta pohjautuu huoleen valta-aseman menettämisestä. Hän nostaa esiin skotlantilaisen tietokirjailija Niall Fergusonin, joka teoksessaan Sivilisaatio: Me ja muut esittelee tukun tekijöitä, joilla länsimaat ottivat niskalenkin maapallosta. Protestanttinen työetiikka, omistusoikeuden kunnioittaminen, kilpailu, luonnontieteet ja lääketiede loivat pohjan lännen puolivuosituhannelle, jonka päättymistä Ferguson pitää uhkakuvana. Mikkeli ei jaa samaa huolta.
”Fergusonin historiallinen analyysi on pätevä, mutta jos globaalin hallinnan ajatellaan kuuluvan länsimaille, mennään valtapolitiikan puolelle. Niin sanotun kolmannen maailman nousun myötä hallinnan tasapaino muuttuu. Se ei ole mielestäni ongelma.”
Harvapa luovuttaa valta-asemansa riemu rinnassaan: ei liene erikoista, että länsimaat haluavat pitää otteensa kahvalla?
”Ei se kummallista ole. Vaikka kolonialismin ja imperialismin ajat ovat takana, eivät riippuvuussuhteet ole radikaalisti muuttuneet. IMF:n kaltaiset toimijat säätelevät pitkälle niitä olosuhteita, joissa maailman valtiot joutuvat elämään.”
Näin ollen länsimailla on Mikkelin näkökulmasta tiettyjä vastuita maailman areenalla. Länsi on tehnyt paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa. ”Siirtomaa-ajoilla on suuri merkitys. On vaikea vetää suoria kausaalisia linjoja siitä, mikä on vaikuttanut mihinkin, mutta jossain määrin vastuu menneisyyden teoista ja harjoitetusta hallinnosta on kannettava.”
Mikkeli ei usko, että lännen hegemonia missään nimessä jatkuisi historiassa loputtomiin. Globalisaation kiihdyttämä vapaa liike yhdenmukaistaa maapallon kulttuureita, mikä sekin tekee länsimaisuuden tiukasta määrittelemisestä tulevaisuudessa hankalaa. Samalla globalisaatio tietysti uhkaa alkuperäiskulttuurien säilymistä. ”Pienille kulttuurialueille ja kielille globalisaatio on aito uhka. Jos ei suostu jakamaan ison maailman arvoja ja sopeutumaan, tulee vastaan ongelmia. Oman kulttuurin arvossapito ja säilyttäminen ei ole kuitenkaan paha asia. Jos tämä kääntyy muiden kulttuurien piirteiden demonisoimiseen ja rasismiin, on se tuomittavaa.”
Puheeseen Euroopan rappiosta nousee aika ajoin tunteita herättävä käsite islamisaatio, jolla tarkoitetaan yhteiskunnan siirtymää kohti islamia ja sen pohjalta rakentuvaa sosio-poliittista järjestelmää. Viime vuosisadalla tuollainen käännös on tapahtunut ainakin Pakistanissa, Iranissa, Malesiassa, Sudanissa ja Algeriassa. Euroopan muslimiväestön kasvu on nostattanut puhetta siitä, onko vastaava kehitys mahdollista vanhalla mantereella. Mikkelin mielestä puheissa ei ole paljonkaan mieltä.
”Nyt on käynnissä samanlainen väestöjen kohtaamisen prosessi kuin mitä esimerkiksi Britanniassa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. 1950-60-luvuilla brittien tuli sopeutua siirtomaista muuttaviin ihmisiin ja siihen, että väestö on heterogeeninen. Nyt teemme sitä työtä, jossa meitä opetetaan elämään globaalisti muiden ihmisten kanssa. Emme voi kääntää kelloa taakse päin ja palata sinne 50-luvun onnelaan, jossa kävellään heinänkorsi suussa pellon laidassa, jonne aina aurinko paistaa.”
Onko islamisaatio Euroopassa siis mahdollinen skenaario?
”On se mahdollista. En kuitenkaan käyttäisi sanaa islamisaatio. Kulttuurien sekoittuminen ja hybridisoituminen on mielestäni normaali prosessi, joka ei sinänsä ole uhka. Ei pidä kieltää, etteikö ääri-ilmiöitä olisi – niihin pitää varautua ja niiltä suojautua. Jos ajatellaan terrorismia laajemmassa mittakaavassa, ei tämä aika ole Euroopan historiassa poikkeuksellinen. Meillä on edellisinä vuosikymmeninä ollut ihan kotoperäistä terrorismia.”
Mikkeli haluaa varoittaa yhteiskunnallisten kehityslinjojen hahmottelijoita essentialisoinnista: käsitteisiin ei pitäisi ladata minkäänlaista järkähtämätöntä olemusta, sillä muuten syntyy päättömiä historiallisia yleistyksiä. ”Aina on pelissä eri toimijat, henkilöt, maat, paikat ja tilanteet. Ne täytyy purkaa ja määrittää tapauskohtaisesti”, Mikkeli summaa.
”The West may collapse very suddenly. Complex civilizations do that, because they operate, most of the time, on the edge of chaos.” Niall Ferguson (2011)