Kannunvalajat | Raiskattu
kannunvalajat, valtiotieteellinen, valtsikka, valtsika, valtiotieteellinen tiedekunta, kannu, kannunvalajat ry
2096
post-template-default,single,single-post,postid-2096,single-format-standard,do-etfw,ajax_fade,page_not_loaded,,qode-theme-ver-6.3,wpb-js-composer js-comp-ver-4.3.5,vc_responsive
 

Raiskattu

04 touko Raiskattu

Raiskaus on vakava rikos, johon vieläkin liittyy vaikenemista, häpeää ja tabuja. Raiskaus traumatisoi ja laittaa uhrin elämän myllerrykseen, mutta siitä voi toipua. Helsingin yliopiston anonyymi opiskelija kertoo omasta selviytymisestään rankasta kokemuksesta.

Teksti: Nella Kelkka, Janne Suutarinen ja Vivi Säiläkivi

Kuvat: Henni Purtonen

 

”Oli vuosi 2013 ja fuksivuoteni ehkä kolmannet bileet. Olin koko elämäni odottanut yliopistoon pääsyä, ja siinä ihanan loppusyksyn illassa kävelin kotiin Kallioon ajatellen: ’Hemmetti, nyt mun elämä alkaa!’ Oon ollut aina aika menevä mimmi, eikä mulle oo koskaan käynyt mitään. Eihän mulle nyt mitään voi käydä kun olen aika poikamainenkin!
Alkupäässä Kolmatta linjaa tulee tällainen läski kaveri ja laittaa mut autoa vasten. Mä kiskon itseni irti ja muistan sen halveksuvan ilmeen kun se lähti siitä. Jatkan matkaa ja sit melkein mun kodin kohdalla joku paiskaa mut takaapäin maahan. Mä huusin ja riuhdoin minkä pystyin ja viereisistä taloista tuli ulos naapureita ja se lähti karkuun. Sanotaan, että ois voinut käydä pahemminkin, mutta raiskauksena se meni sit eteenpäin. Poliisi tuli ja istutti mut maijaan ikuisuudeksi. Ne sai sen kaverin kiinni, kun mä olin kuvaillut sen vaatteita.

Olin tietysti ihan shokissa ja ainoa mikä oli mielessä oli vitutus siitä, että se oli vienyt mun äidin vanhan ihanan olkalaukun. Poliisi vei mut oikeuslääketieteelliselle lääkärille antamaan näytteitä. Se lääkäri oli hirveän kalsea nainen, ja mä ihmettelin miten sellainen voi olla siinä työssä. Sit mä menin kotiin ja koska se kaveri vei mun avaimet, piti lukkoseppä tilata mistä maksoin jonkun parisataa. Vaikka lukko sarjoitettiin uudestaan ajattelin, että se kaveri tulee sinne mun kämppään. Mä kasasin kaikki mun tavarat ulko-oven ja mun oman huoneen väliin, jotta kuulisin sen kolistelun ja kerkeisin varautua.”

Raiskauksiin liittyy myyttejä. Ainoastaan tietyntyyppiset naiset eivät joudu raiskauksen uhreiksi. Myös miehet voivat olla raiskauksen uhreja ja myös naiset raiskaavat, mutta kaikille uhreille se on lähes aina traumaattinen tilanne, jonka ensireaktio on shokki. Uhri ei välttämättä itse ota akuutissa vaiheessa yhteyttä asianmukaisiin instituutioihin, joten poliisin ja terveydenhuollon yhteistyö pitäisi olla saumatonta. Uhri olisi mahdollisimman pian vietävä sairaalaan rikosnäytteiden ottoa varten.

On tärkeää, että ammattilaiset osoittavat empatiaa uhria kohtaan, sillä tilanteet ovat herkkiä ja tutkimus itsessään epämiellyttävä. Viranomaisten kohtelulla on erityinen vaikutus toipumiselle. Ensitoimijoiden kuuntelemattomuus ja myötätunnon puuttuminen on jälkeenpäin käytävä läpi, sillä se on voinut haavoittaa uhria lisää.

Ylivireystila – uhkan ympäröimänä

”Piileskelin kotona pari päivää ja sitten pakotin itseni ulos. Jotenkin tiesin vaan, että jos en nyt mene niin jään sinne ikuisesti. Tosi kauan tuntui siltä, että kaikki ihmiset haluaa mulle pahaa. Ihan sama missä menin, se vaan tuntui siltä, että kaikki katsoo, naiset ja miehet. Etenkin tietty miehet, ja että ne haluaa mulle pahaa. Luulen, että olin jonkinlaisessa psykoosissakin hetken, niin pimeitä ajatuksia oli. Mä sulkeuduin aika paljon. Olin ihan rikki ja ihmisraunio.

Ekat pari kuukautta tapahtuman jälkeen mua pelotti liikkua kaupungilla. Pelko ja paniikki vaan hiipi kehoon ja ajatuksiin. Tuntui helpommalta olla menemättä mihinkään. Etenkin ulkomaalaisen näköiset miehet aiheuttivat ahdistusta, ja myönnän että aiheuttaa välillä vieläkin, mutta oon oppinut rauhoitteleen itseäni.

En tiedä käykö näin kaikille, jotka kokee yllättävää väkivaltaa, mutta mun tapa hahmottaa tilaa muuttui. Kun mä astuin vaikka metroon, aloin hallitsemaan katseellani tilaa ihan eri tavalla. Olin niin paranoidi koko ajan. Rekisteröin nopeasti kaikki tyypit ja mun piti aina tehdä selväksi, että kaikki huomaa, että olen katsonut niitä, jotta olisin tilanteen yläpuolella. Sekin poltti mut ihan loppuun, koska se on tosi stressaavaa.”

Raiskauksen jälkeen akuutissa vaiheessa ilmenee välttämättä takaumia, jotka vievät välähdyksenomaisesti takaisin tilanteeseen. Joskus unohduksissa olleet tuntemukset nousevat pintaan hyvin voimakkaasti. Takaumat voivat olla sekä kuvia että tuntemuksia kehossa. Akuuttiin vaiheeseen kuuluu kirjo paniikinomaisia oireita; ylivireystila, voimakas syke ja ahdistus. Itseään on vaikeaa hallita. Akuuttioireilun hoidossa pyritään laskemaan uhrin vireystilaa ja rauhoittamaan häntä.

Toipumisen alkuvaiheessa uhkan ja vaaran havaitseminen on korostunutta. Jos tekijä on huomattavasti vanhempi mies, voi pelko ja ahdistus liittyä vanhempien miesten läsnäoloon. Pelko voi liittyä myös yleisesti miehiin ja raiskaajaan etniseen taustaan. Pelkästään samanlainen paita tai hiukset voivat aiheuttaa stressireaktion. Keho ei tunnista, ettei kyseessä ole sama henkilö, vaan reagoi ärsykkeeseen vaarattomassakin tilanteessa.

”Niitä tekijöitä oli kaksi ja ne molemmat näytti ulkomaalaisilta. Paneuduin aiheeseen, googlettelin ja innostuin tilastoista yrittäessäni tajuta ilmiötä. Mulle kävi ilmi, että ei-kantaväestön tyypit tekee enemmän tällaisia rikoksia. Silloin noista ei puhuttu, mutta nythän maahanmuuttoasiat on kaikkialla. Voin myöntää, et hetken aikaa ajattelin olevani ehta rasisti, mutta sitten päädyin siihen, että ei mua ole sellaiseksi kasvatettu. Inhoan naisia alistavia kulttuureja, mutta otan ihmiset yksilöinä. Mutta helppoa ajatusten sovittaminen tässä asiassa ei ole, sen voin sanoa.

2015 tuli enemmän maahanmuuttajia ja silloin mä luulin taas, että nyt sekoan. Yhtäkkiä kaikki iltapäivälehden lööpit oli täynnä sitä, että ’nyt ne tulee ja raiskaa kaikki’. Piti taas käydä se läpi.

Viime vuonna tuli kutsu oikeudenkäyntiin, joka sitten peruttiin, kun syytettyä ei saatu kiinni. Tämä henkilö, oltiin siis saatu heti tapahtuman jälkeen kiinni, mutta päästetty sitten odottelemaan oikeudenkäyntiä. On pysäyttävää, kun tajuaa, ettei systeemi ja oikeus toimikaan.”

Toipuminen on erilaista riippuen siitä, onko raiskaaja tuttu vai ei. Varsinkin tapauksessa, jossa muistikuvaa itse raiskaustilanteesta ei ole, voi jäädä pelko tämän tuntemattoman tekijän olinpaikasta. Ei tiedetä, ”missä se kulkee”, saattaako hän kävellä vastaan tietämättäni? Se jää vaivaamaan. Useimmissa tapauksista raiskaaja on uhrin lähipiiristä, jolloin arkielämässä joutuu miettimään, kuinka usein joutuu törmäämään tähän henkilöön. Tämä aiheuttaa varuillaan oloa, pelkoa ja ahdistusta. Molemmat tilanteet ovat hankalia.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulisi välttää yksilöiden tekemien rikosten yleistämistä etnisiin ryhmiin. On totta, että naisen asema Suomessa on hyvä, kun taas useissa maailman kolkissa se on todella heikko. Naisen koskemattomuus ja seksuaalioikeudet ovat kansainvälinen asia, mutta se ei takaa niiden toteutumista käytännössä.

Vastauksia etsimässä

”Mun itsekunnioitus ja omanarvontunto laski paljon ja tosi inhottavalla tavalla. Jos joku voi oikeasti tehdä mulle noin, niin sit varmaan tosi monet muutkin voi nähdä mut lihakasana, jolla ei ole mitään väliä. Mä vihasin kaikkia miehiä heti sen jälkeen hetken, mutta sekin meni ajan kanssa. Ihaniahan suurin osa on!

Kävin paljon sellaista sukupuolipohdintaa siitä, miten ihmisten maailma toimii. Jos ennen vanhaan raiskaus oli tavallisempi juttu, niin onko siitä voinut jäädä naisten ’kulttuurilliseen muistiin’ jotain, joka tekee varovaisemmaksi ja aremmaksi. Kai se on ollut vielä tätä fyysisemmässä maailmassa tosi merkityksellistä, että kenellä on fyysistä valtaa. Onko siitä jäänyt joitain kulttuurisia traumoja, joita naiset tavallaan toistaa?

Usein jossain some-keskustelussa tuli vastaan tilanne, että joku tyttö on raiskattu jossain ja jengi ei halua uskoa sitä. En tiedä kuinka paljon jutuista on keksittyjä, mutta en voi ees kuvitella miltä tuntuisi kokea tämmöista ja sitten kuulla ulkopuolisilta, ettei mitään ole tapahtunut. Toisaalta, kuinka sairas ihmisen pitää olla, että käyttää näin vakavaa asiaa oman agendansa ajamiseen?

Yksi syy, miksi tähän haastatteluun uskaltauduin oli kokemus siitä, että miehet tuntuvat dominoivan keskustelua raiskaamisesta. Naisen on ymmärrettävästi siitä tosi hankala puhua, etenkin jos on käynyt omalle kohdalle. Se on niin herkkä ja kamala asia. Mutta se olisi tärkeää, jotta tiedettäisiin kuinka se oikeasti tuhoaa uhrin ja ettei tämmösiä jotenkin vain siivottaisi ikävinä ja raskaina asioina pois julkisista diskursseista. Etenkin silloin, kun tää oli just tapahtunut, kaipasin paljon tietoa siitä, mitä naiset asiasta ovat ajatelleet ja selviytyneet.”

Uhrin kokema syyllisyyden tunne on tavallista. Trauma muuttaa uskomuksia itsestä ja uhri voi hakea selitystä kysymykselle, ”olenko minä voinut saada tämän aikaan? Itsesyytökset auttavat uhria palauttamaan hallinnan tunnetta sen sijaan, että hän joutuisi myöntämään olleensa tilanteessa täysin avuton ja toisen armoilla. Rikos on kuitenkin aina tekijän vastuulla. Uhrit alkavat usein kantaa turhaa syyllisyyttä, joka ei kuulu heidän kannettavakseen lainkaan. Syyllisyys- ja häpeäkysymykset on tärkeää käsitellä. Kaikki eivät koe syyllisyyttä, mutta jotkut tuntevat sen hyvin voimakkaasti.

Vastauksia haetaan myös sille,miksi joku saattaa tehdä tällaista. Jotkut kyselevät tätä toistuvasti, etsivät tietoa, katsovat dokumentteja ja lukevat artikkeleita – toiset taas eivät. Uhri saattaa kuitata tämän kysymyksen sillä, että tekijä on vaan tehnyt todella väärin, syystä tai toisesta.

On vakavasti otettava asia, jos keskustelu raiskauksesta tuntuu pyörivän vain toisen sukupuolen huulilla. Uhria syyllistävään kulttuuriin on kriittisen tärkeää puuttua, jotta uhrien toipuminen tapahtuu mahdollisimman hyvin ja kynnys rikoksen ilmoittamiseen laskee. Kulttuurin muovaaminen lähtee peruskouluikäisten seksuaalikoulutuksesta; rajojen hahmottamisesta ja seksuaalisten itsemääräämisoikeuksien ymmärtämisestä.

”En enää jaksa käydä niin paljon yössä, etenkään pitkien matkojen päässä. Ikääkin on tullut, että sekin toki vaikuttaa. En mielelläni mene yksin, jos pitää mennä jonnekin. On sellainen turvattomuuden tunne. Mun on varmaan hankalampi luottaa ihmisiin nykyään. Jäin ulos monista sosiaalisista piireistä. Mun reipas päihteidenkäyttö eskaloitui riippuvuudeksi ja luulen, että se liittyy tähän juttuun. Tajusin onneksi hakea apua yksityiseltä puolelta, sillä julkinen osoittautui mulle täysin hyödyttömäksi.”

Jotkut uhreista yrittävät turruttaa vaikeita tunteitaan päihteiden avulla. Tunnettuja huonoja tapoja käsitellä traumaa ovat esimerkiksi irtosuhteet ja läheisten seurasta eristäytyminen. Syömishäiriöt ja itsetuhoisuus ovat käsittelemättömän trauman vakavia oireita, jotka kumpuavat vellovasta ahdistuksesta. Oireita voi syntyä myös minäkuvan muutoksesta, jos itsensä alkaa kokemaan likaisena ja ei-hyväksyttävänä. Avun piiriin hakeutuminen on tärkeää oireiden parantamiseksi ja niiden syy-seuraus-suhteiden ymmärtämiseksi.

Post-traumaattinen stressireaktio (PTSD) voi ilmetä raiskauksen uhrissa voimakkaana vielä usean kuukauden jälkeen tapahtuneesta, vaikka hän olisi saanut alusta asti kriisiapua. Traumaoireita on hyvä arvioida ammattilaisen avustuksella, jotta voidaan välttää pitkäaikaistraumatisoitumisen vaara ja ohjata uhri oikeaan jatkohoitoon. Post-traumaattiseen stressireaktioon liittyy stressinsietokyvyn lasku. Ärtyneisyys, uupumus ja stressintunne tulevat herkemmin. Toistuvat painajaiset, heräily ja unettomuus ovat yleisiä oireita.

Toipuminen on tehokkaampaa yhdessä

”Tapasin aika pian sen jälkeen mun ensimmäisen poikaystävän. Pakko myöntää, että se pelasti mut. Jaksoi kuunnella, kun mä olin tosi reppana. Oltiin yhdessä muutama ihana vuosi. Kun mä aloin saamaan itseni paremmin kasaan, tajusin, että me oltiin potilas ja terapeutti, eikä se ole terveen suhteen pohja. Silloin se oli kuitenkin juuri sitä, mitä tarvitsin. Vieläkin ollaan hyvissä väleissä ja paljon olen jälkeenpäin miettinyt sen merkitystä tässä kaikessa.

Myös pari kaveria nousi arvoon arvaamattomaan. En yleensä tykkää jauhaa oikeista ongelmistani, mutta silloin jotenkin tiesin, että tästä asiasta mun on puhuttava ja paljon. Oon ikuisesti kiitollinen ihmisille, jotka silloin jaksoi olla siinä.

Tärkeä henkilö oli lisäksi viime vuonna tutustumani vanhempi nainen, jolla on samanlainen kokemus ja auttanut monia mimmejä samassa tilanteessa. Kun alettiin juttella, tapani mukaan koitin olla reipas: “Ei se nyt niin iso juttu ollut, on sitä kamalampaakin”. Mulle oli tosi tärkeää, kun se tiukasti varoitti vähättelemästä kokemustani ja tuumaili, että kaikkien kokemukset on omia ja siksi itselle tärkeimpiä. Se osasi olla jotenkin tosi hyvin läsnä ja anto mulle jotenkin luvan olla paskana asiasta, vaikka olisin niin paljon jo halunnut olla koko asian yläpuolella.”

Raiskauksesta toipumiselle on tärkeää, että alkuvaiheessa on ystäviä tai läheisiä, jotka tukevat. Ympärillä on hyvä olla ihmisiä, jotka eivät syyllistä, vaan ovat apuna. On hyvä olla joku, jonka kanssa olla. Jos uhri on nuori, on tärkeää, että hän pystyy puhumaan omille vanhemmilleen tai muulle läheiselle ja luotettavalle aikuiselle. Jokainen kuitenkin päättää itse, kenelle kertoo. Sitä ei saa millään tavalla painostaa.

”Mun ajatus minästä on aina ollut keskimääräistä joustavampi. Mieluusti ajattelen keskeistä mussa olevan fiksuus ja hyväntahtoisuus; vaikka olenkin vähän katkera, haluan silti muille hyvää.

Joku suositteli mulle vertaistukiryhmää, mutta apua ei kyllä mitenkään tyrkytetty. Olen tavallaan ylpeäkin, että hoidan itse juttuni, mikä on kyllä joskus aika typerä ajattelutapa. Uhreille, eli selviytyjille, suosittelen kyllä jotain ryhmää tai muuta missä jauhaa asia pois mielestä. Varmasti helpompi kun mun tieni oli. Oon aina ajatellut, että elämä on vaan sellaista, että täytyy nostaa itse itsensä. Pidän itseäni aika itsenäisenä, mutta jos en olisi lopulta hakenut apua, olisin varmaan jo kuollut tai ainakin sitä lähellä.

Nyt puoli vuotta raitistumisen jälkeen elän ehkä vieläkin vähän tyhjiössä. Mieli on kirkastanut ja rauhoittunut, mutta koska jäin monista jutuista pelkoni takia ulkopuoliseksi, niin on vähän irrallinen olo. Toisaalta tykkäänkin siitä; ehkä se on hinta, mikä pitää maksaa, jotta voi ajatella vapaasti. Aika näyttää mihin elämä vie, mutta näin neljä vuotta tapahtuneen jälkeen, vihdoin alkaa tuntua siltä että se on oikeasti jäänyt yhdeksi luvuksi mun tarinan alkupäässä.”

Suurin osa raiskauksen uhreista ei toivu itsestään, vaan tarvitsee ammattilaisen apua. Hoidon tarkoituksena on välttää vakavat, esimerkiksi sosiaalisiin suhteisiin ja päihteidenkäyttöön liittyvät jatkopsyykkiset ongelmat. Esimerkiksi viranomaisten kanssa käytyjen ikävien alkukohtaamisten jälkeen voi tulla sellainen olo, että haluaa pärjätä mieluummin yksin. Seksuaalirikoksiin liittyy välttäytymiskäyttäytymistä, joka perustuu siihen, että asiaa ei käsitellä ja toivotaan sen menevän itsestään ohi. Se ei tietenkään mene niin, vaan painuu mielen sopukoihin, josta joskus nousee takaumaoireina voimakkaastikin pinnalle. Traumaattisen kokemuksen käsitteleminen on ensiarvoisen tärkeää.

Uhrin minäkuvassa tapahtuu muutoksia. Moni ei pysty luottamaan samoihin asioihin kuin aikaisemmin. Omaa itseä, omaa kehoa, kykyä ja selviytymistä aletaan epäillä. Yksinolo voi olla vaikeaa ja omanarvontunto voi romahtaa. Nämä asiat muuttuvat, kun asiaa pystyy käsittelemään.

Oman itsen perusluonne ei kuitenkaan katoa. Jos aikaisemmin luottaa vankasti omaan selviytymiseen, ei käsitystä horjuteta helposti. Kaikki eivät koe muutoksia kehokäsityksessään ja itsetunnossaan. Jos itsetunnon pohja on hyvä ja on tyytyväinen itseensä, saattaa käsitys tilapäisesti muuttua, mutta palautuu suhteellisen nopeasti. Aikaisempi masennus tai heikko itsetunto tekevät jaloilleen nousemisesta vaikeampaa, mutta kyllä sieltäkin ylös päästään.

Raiskauksen jälkeen voi joutua käsittelemään asioita, joita ei muuten ehkä tulisi käsitelleeksi. Merkittävä trauma laittaa miettimään omaa itseään. Ei tietenkään ole hyvä asia, että raiskauksia tapahtuu, mutta vaikean tilanteen käsitteleminen voi auttaa ymmärtämään itseään paremmin. Toisaalta itseymmärrys syntyy helpommin ja todennäköisemmin ilman raiskauksen kaltaista äärimmäistä kokemusta. Jokainen tietysti välttäisi uhriksi joutumisen, jos se vain suinkin olisi mahdollista. Raiskatuksi tultua on tärkeintä hakea ja saada apua, eikä koskaan ole liian myöhäistä sille.

”Kun olin pieni, katsoin sellaista BBC:n dokumenttisarjaa, jossa liikutaan museossa. Siinä on ihana tunnari ja karismaattinen miesääni, joka kertoo eläimistä ja kulttuureista ja niin edelleen. Yhdessä jaksossa käsiteltiin avaruutta. Muistikuvieni mukaan yksi jakso huipentui siihen tietoon, että jonakin päivänä aurinko voi ehkä tippua. Mä olin ehkä jotain seitsemän ja mä olin ihan paskana siitä. Mä ajattelin, että maailma loppuu eikä kukaan muu tiedä siitä. Olin yksin siinä, että kukaan ei tajua. Myöhemmin oon ymmärtänyt, että mun kognitiot ovat rakentuneet niin, että koen olevani aina yksin. En usko, että tämä yksinäisyys on niin paljon tähän nykyhetkeen liittyvä. Tuntuu, että tämä tapahtuma joudutti sitä, että mä löydän sellaisia välineitä, joita en olisi muuten joutunut etsimään.

Jäänkö hajoilemaan vai haluanko vielä elää mun elämän?”

 

Haastateltava halusi pysyä anonyymina.
Artikkeli on tehty yhteistyössä kriisityöntekijä Maire Toijasen ja yksikönjohtaja Satu Hintikan kanssa Setlementti Tampere ry:n Seksuaaliväkivaltatyönyksikkö Välitä!:stä.

Kuvien henkilö ei liity tapaukseen.