Sisu, varmasti tuttu sana jokaiselle suomalaiselle. Mutta oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä sisu oikeasti on? Onko se luonteenpiirre, myytti vai pelkästään pastillirasia? Voiko sisua oppia vai onko asia niin, että jollain nyt vaan on sisua ja toisella ei? Sisulle ei ole täysin vastaavaa sanaa missään muussa kielessä, eikä myöskään suoria synonyymeja: se on suomalaisille yhteinen konstruktio.
”Sisu voi muuttaa ihmisen elämää ja maailmankuvaa pysyvästi.”
– Lauri Järvilehto
Tutkija Emilia Lahti tekee parhaillaan väitöskirjaansa Aalto-yliopistolle aiheesta sisu. Käytyään läpi henkilökohtaisen rankan kokemuksen, Lahtea jäi askarruttamaan kysymys: kuinka ihmiset selviävät äärimmäisistä vastoinkäymisistä? Moni suomalainen pitää sisulla selviämistä itsestäänselvyytenä, mutta ei ole välttämättä koskaan tullut pohtineeksi, mitä sisu oikeastaan on. Etsiessään tietoa sisun syvimmästä olemuksesta Lahti huomasi, ettei aiheesta löydy juurikaan tutkimustietoa. Mistään ei selvinnyt, miten sisu pitäisi määritellä, mistä sisu koostuu tai onko se synnynnäistä vai jotain opittua. Vastauksia saadakseen, oli Lahden alettava tutkimaan asiaa itse. Sisua ei ole aiemmin tutkittu psykologisena ilmiönä. Lahti on muun muassa pyrkinyt selkiyttämään sisu-käsitettä ja löytämään faktoreita sisun takana. Kyselytutkimuksellaan hän on selvittänyt millaisia kulttuurisia representaatioita suomalaisilla on sisusta.
”Sisu is a psychological key competence which enables action to overcome a mentally or physically challenging situation. Sisu is about extraordinary courage, determination and resoluteness in the face of significant adversity. ”
– Emilia Lahti
Sisu-tutkimuksesta alkunsa sai myös Filosofian Akatemian Sisun juhlavuosi 2015 -projekti, jonka ideana on tuoda suomalainen sisu nykypäivään. Sisu kuuluu vahvasti suomalaiseen kansallisidentiteettiin, mutta monen mielissä se on jäänyt kauas talvisodan tuiskuihin. Juhlavuoden tarkoituksena on rohkaista suomalaisia löytämään sisu uudelleen itsestään ja toisistaan. Sisun vuoden kunniaksi Sisu pääsi ensimmäistä kertaa mukaan suomalaiseen nimipäiväkalenteriin (28.2. Onnin lisäksi viettää nimipäiväänsä Sisu). Yksi projektin aikaansaannoksista on sisun konkretisointi kansien väliin. 15.10. julkaistussa Sisu – Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä -kirjassa suomalaiset kertovat omista sisu-kokemuksistaan. Teoksen on kuvittanut valokuvaaja Meeri Koutaniemi.
”Sisu ei ole hampaat irvessä pakottamista, vaan vaikeimmissa tilanteissa se on lupa romahtaa, itkeä ja koota itsensä uudelleen. Sisu on hyväksyntä keskeneräisyydestä.”
– Meeri Koutaniemi
Lahtea kutsutaan usein sisun asiantuntijaksi, johon hän vastaa Suomessa olevan reilu viisi miljoonaa sisun asiantuntijaa. Jokainen meistä näkee ja määrittelee sisun omalla tavallaan. Monelle sisu on sitä, että pusketaan hampaat irvessä vaikka läpi harmaan kiven. Sitä, että pidetään jostain kiinni kämmenet verillä. Sisulla on kuitenkin toinenkin puoli. Sisu on rohkeutta pyytää apua silloin, kun tuntuu, että omat voimat eivät riitä. Sisu on uskallusta päästää irti silloin, kun kiinni pitäminen tuottaa suurempaa tuskaa kuin irrottaminen. Joskus vaatii enemmän sisua muuttaa suunnitelmia, kuin mennä väkisin eteenpäin. Sisua kokeakseen ei tarvitse käydä läpi traumaa tai kriisiä. Se voi nousta esiin myös arkipäivän tilanteissa. Painavan lumen kolaaminen, työlään kouluprojektin loppuunsaattaminen tai sohvan pohjalta lenkille raahautuminen voivat olla arkipäivän sisu-hetkiä.
”Itselleni sisuuntuminen vaatii aina ympärilleen pari kolme muutakin tyyppiä. Tarvitsen siihen jengiä, joka jeesii. Sitten sisuuntuminen ja aikaansaaminen yhdessä alkavat ruokkia itse itseään.”
– Tuija Talvitie
Tuntuuko sinusta siltä, että oma sisu ei riitä tai sisuuntuminen on sinulle vaikeaa? Ei hätää: Lahden tutkimuksen perusteella ihmiset näyttäisivät vahvasti uskovan sisun olevan ominaisuus, jota pystyy kehittämään. Vaikka vielä et olisikaan löytänyt omaa sisuasi, ei se tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa.
SISU POP UP ja Meeri Koutaniemen Sisun kasvot -näyttely Lasipalatsilla 15-25.10.2015.
Teksti: Aliisa Holkko