Teksti: Tom-Henrik Sirviö
Kuva: Edna Huotari
Kun Isossa-Britanniassa keväällä kampanjoitiin Euroopan unionista eroamisen puolesta ja sitä vastaan, alkoi perinteisessä mediassa ilmestyä huolestuneita kannanottoja. Näiden kannanottojen mukaan osa esitetyistä argumenteista oli epäpäteviä – muutenkin kuin poliittisesti. Osaa esitetyistä väitteistä pidettiin suorastaan valheellisina.
Samanlainen suhtautuminen argumentointiin toistui Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailussa. Mitä pidemmälle kampanjoinnissa edettiin, sitä hurjempia väitteitä kuultiin. Media alkoikin heräillä ja olla huolestua faktatietoon välinpitämättömästi suhtautuvan populismin noususta. Totuudenjälkeinen aikakausi politiikassa vakiintui poliittisen journalismin termistöön.
Terminä politiikan totuudenjälkeinen aika (”post-truth politics”) on peräisin David Robertsin Grist-verkkolehdessä vuonna 2010 julkaistusta jutusta. Robertsin mukaan politiikassa ollaan tultu aikakauteen, jolloin valistuksen ideaali faktoja keräävästä ja niiden pohjalta päätöksiään tekevästä toimijasta on kääntynyt päälaelleen: ensin valitaan sopiva puolue ja sitten kerätään sopivat faktat tukemaan omia argumentteja. Nykyajan vertailukohdaksi valittu valistus ja sen mukainen poliittinen toimija on ajatuksena mielenkiintoinen, mutta herättää kysymyksen: onko ideaalin mukaista, aktiivista tiedonhankkijaa ja tiedon pohjalta päätöksiä tehnyttä poliittista toimijaa oikeastaan ikinä ollutkaan?
Helsingin Sanomat nosti pääkirjoituksessaan 28.8.2016 suomalaisen politiikan totuudenjälkeisen ajan merkkipaaluksi perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon Ilta-Sanomille elokuussa 2015 antaman haastattelun, jossa hän kertoo sosiaalitukia huijaavasta maahanmuuttajasta. Slunga-Poutsalon mukaan jutun todenperäisyydestä huolimatta asiat koetaan näin. Vanha sanonta, jonka mukaan henkilö on syytön kunnes toisin todistetaan, on kääntynyt päälaelleen. Nythän vaikuttaisi, että henkilö on syyllinen kunnes toisin todistetaan. Erityisen huolestuttavaa onkin, jos totuudenjälkeisen aikakauden osaksi tulee todistamattomista syytöksistä tai väitteistä kumpuavan vihan lankeaminen yhden ihmisen tai tietyn ihmisryhmän kohdalle. Tästäkin on viitteitä.
Muuten totuudenjälkeisessä aikakaudessa ei oikeastaan olekaan muuta uutta kuin termi. Jyväskylän yliopiston tutkija Paul-Erik Korvela huomauttaa politiikasta.fi-sivustolla 10.11.2016 julkaistussa kirjoituksessa Olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa, ettei totuudenjälkeisessä ajassa ole pohjimmiltaan mitään uutta: ”Väitteet siitä, että elämme totuudenjälkeistä aikaa politiikassa asettavat — väärän vastakohdan, sillä ne olettavat, että joskus aiemmin näin ei olisi ollut. On kuitenkin kohtuullisen vaikea löytää aikakautta, jolloin totuus olisi ollut erityisesti arvossa politiikassa.” Korvelan mukaan puheet totuudenjälkeisestä ajasta ohittavat historian, sillä jo antiikissa tiedettiin kuinka asettaa faktat itsensä kannalta hyvään valoon.
2000-luvun suomalaisessakin politiikassa tiedetään, kuinka asetella faktoja itselle mieluisaan valoon. Ei ole sattumaa, että Kokoomus brändäsi itsestään työväenpuolueen 2000-luvun alussa kannatuspohjansa vahvistamiseksi – ja jatkoi sen jälkeen samanlaisella oikeistopolitiikalla kuin ennenkin. Ei myöskään ole sattumaa, että jo parinkymmenen vuoden ajan puolueet ovat siirtyneet käyttämään termiä hyvinvointiyhteiskunta termin hyvinvointivaltio sijaan. Terminä hyvinvointiyhteiskunta korostaa kolmannen sektorin roolia valtion roolin sijaan. Käytännössä termin muutoksella voidaan mahdollistaa julkisten palvelujen alasajo tai heikentäminen sen varjolla, että jokin toinen toimija ottaisi niistä jatkossa enemmän vastuuta.
Pohjimmiltaan kyse onkin politiikkaan kuuluvista mielipide-eroista ja joissain tapauksissa oikeaa, todellista vastausta ei välttämättä ole olemassa. Ari-Elmeri Hyvönen huomauttaakin politiikasta.fi-sivustolla 16.11. julkaistussa kirjoituksessaan Politiikan faktoista on syytäkin olla huolissaan: ”Jos politiikka nähdään rationaalisena prosessina, jossa faktojen perusteella tehdään objektiivisesti oikeita päätöksiä, surkastetaan oikeutetut mielipide-erot. Faktantarkistussivustot ylittävätkin aika ajoin mandaattinsa arvioimalla esimerkiksi kilpailevia näkemyksiä valitun poliittisen linjan rationaalisuudesta.”
Poliittisia linjavalintoja ja faktoja ei tulisi sekoittaa, mutta niin kuitenkin tehdään jatkuvasti. 2010-luvun leikkausten aikakaudella meille kerrotaan, kuinka talouden tasapainottamiseksi on tehtävä vaikeita ja pakollisia päätöksiä. Yleensä nämä pakolliset toimenpiteet ovat julkisen talouden leikkauksia. Todellisuudessa taloustieteellisessä yhteisössä ei ole yhteisymmärrystä hyvän talouspolitiikan laadusta. Talouspolitiikka ei nimittäin ole tiedettä. Päätösten vaikutuksia voidaan tietysti arvioida erilaisten taloustieteellisten mallien avulla, mutta pohjimmiltaan kyse on arvovalinnoista. Kun toista mieltä oleva asetetaan populistiksi tai hänen näkemyksensä esitetään totuudenvastaisina, pelataan normaalia poliittista peliä. Kansalaisten tehtäväksi jää huomata kuka on kenenkin asialla.