Inspehtorin pärinät: Ei jytky eikä leimahdus

Palstalla Kannunvalajien inspehtori, professori Leif Åberg analysoi ajankohtaisia teemoja kulttimaineessa olevan energiajuoman voimalla.

Inspehtorin pärinät:

Ei jytky eikä leimahdus

Pari tuntia ennen vaalihuoneistojen ovien sulkeutumista minulle tuli kiire. Rykäisin vauhdilla neljä twiittiä, joissa ennustin presidentinvaalien tulosta. Kiire johtui siitä, että minusta olisi hyvä, jos tutkija voisi ennustaakin asioita. Jälkiviisaus kun on niin helppoa.

Twiitit olivat:

Leimahdusteoria ja presvaalit 1/4. Ennustan: Niinistö voittaa, muttei niin isolla erolla kuin viime gallupit ennustivat. Ydinkysymykset: (klo 17:50)

2/4: Tunne ja järki. Pystyykö PH häivyttämään itseensä kohdistuvat voimakkaat tunteet ja vahvistamaan toisia? (klo 17:54)

3/4: Mitä tunteita PH on koettanut nostaa? Isänmaallisuus (Finlandia Flash mobissa) ja pienen ihmisen arvo. (klo 17:56)

4/4: Kuinka tykkääjät sosiaalisessa mediassa lähtevät itse liikkeelle ja saavatko muut mukaansa? (klo 17:58)

Noh. Niinistö voitti, ja ero oli pienempi kuin gallupeissa (tosin vain muutaman prosenttiyksikön kymmenyksen, joten ei tässä itseään oikein hyvänä ennustajana voi pitää).

Onneksi leimahdusteoria, jota olen viime aikoina kehitellyt, tutkii ilmiötä, joka voi tapahtua – tai sitten ei. Taolaisuudessa ilmiö on wu-wei, “tekemistä ilman toimintaa” tai “vaivatonta tekemistä”. Toimikaamme näin. Tai olkaamme toimimatta. Jotkut ilmiöt siis leimahtavat, toiset taas eivät vaikka kuinka jotkut koettaisivat leimahduttaa.

Pekka Haavisto teki huikean kampanjan. Hän nosti esiin tärkeitä teemoja ja omalla esimerkillään lisäsi suvaitsevaisuutta Suomessa rakkien räksytyksestä huolimatta.

Seurasin vaalien alla kummankin ehdokkaan ympärille syntynyttä verkkoviestintää. Haaviston leirissä havaitsin vahvasti lisääntyvää aktiivisuutta ja optimismia siitä, että verkon kautta voisi syntyä jytkyn vertainen ilmiö.

Ei tullut jytkyä, eikä mikään oikein leimahtanutkaan. Mitä tapahtui?

Se, että virtuaalitykkääjiä löytyy, ei vielä kerro että vaaliuurnilla olisi kuhinaa. Sosiaalisen median tutkimukset osoittavat, että siellä ei juurikaan synny aitoa keskustelua, väittelyä tai argumentointia eri mieltä olevien osapuolten kesken. Pikemminkin samanmieliset löytävät ja psyykkaavat toisiaan. Ne, jotka innostuivat Haavistosta kyberavaruudessa olisivat muutenkin häntä äänestäneet.

Poliittisen viestinnän näkökulmasta vaikuttivat siis muut tekijät. Mitä varhemmin ehdokkaat olivat liikkeellä, sitä enemmän heillä oli aikaa vaikuttaa ja sen paremmin he menestyivät.

Lähtötilanteen vahvuus vaikutti, mutta eri tavoin eri ehdokkailla. Lipposen olisi luullut menestyvän paremmin ja Väyrysen heikommin.

Mielipideympäristö oli vastajytkylle suosiollinen, ja se näkyi sekä Haaviston suosiossa että Soinin mahalaskussa.

Viestinnän areenoista edelleen olivat perinteiset voimissaan: tupaillat ja television vaalitentit. Sosiaalinen media, joka USA:ssa Obaman kampanjassa toimi erinomaisesti, etsii vielä suomalaista sovellustaan.

Teemoja ja diskursseja oli runsaasti kuten NATO, Venäjä, talous, kansainvälinen kokemus, puolustusvoimat, syrjäytyminen tai puolisot. Mikään näistä ei enää loppumetreillä luonut nostetta tai syössyt turmioon.

Odotan mielenkiinnolla Jussi Lähteen, MTV3:n ’puolueettoman’ vaaliblogistin, kirjaa Haaviston kampanjasta. Arvelen, että hän ja muut Haaviston kampanjan asiantuntijat jo varhain oivalsivat, että vaalit ratkaistaan enemmän sydämellä kuin järkisyin. Silloin haasteeksi varmasti nousivat Haavistoon kohdistuneet voimakkaat aversiot, jotka toin esiin toisessa twiitissäni. Poliittisen viestinnän eräs prinsiippi on, että kielteiset tunteet voidaan kääntää vain vahvistamalla huomattavasti voimakkaampia myönteisiä kytkentöjä. Siihen ei äkkiryhmän Finlandia riittänyt. Vaikka lauloivatkin kauniisti.

Leif Åberg
Kirjoittaja on organisaatioviestinnän professori
ja Kannunvalajien inspehtori