Väki: Kulttuurishokki – vierailu helvetin esikartanossa?

Väki: Kulttuurishokki – vierailu helvetin esikartanossa?

Kulttuurishokki aiheutuu äkillisestä syventymisestä vieraaseen ryhmään. Et tunne enää sääntöjä, et tiedä miten tulkita liikkeitä ja ääniä, jotka ympäröivät sinua, etkä tiedä mitä sinulta odotetaan. Perustukset, joille olemuksesi on rakentunut tuntuvat rapistuvan. – Michael Agar (Wollcott 1995, 94).

Mitä tapahtuu, kun turvallisesti Euroopan rajojen sisäpuolella reissannut noviisimatkailija kuvittelee lähtevänsä kevyelle lukukausilomalle Pohjois-Intiaan? Kulttuurishokki yllättää pahemmin kuin ensilumi helsinkiläiset autoilijat. Kun perehtymätön lähtee etsimään disneymäistä Intiaa Delhistä, voi todellisuus purra lujemmin kuin delhiläinen katukoira saaliiksi saamaansa chapatia. Mitä kulttuurishokki sitten oikeastaan on?

Kanadalainen suomalaissyntyinen antropologi Kalervo Oberg kehitti kulttuurishokki-termin nelitasoisen teorian vuonna 1954, joka julkaistiin vuonna 1960. Kyseessä on tilapäinen vaiva, jolle on syy, oireet ja parannus. Kulttuurishokissa on kyse tiedostamattomuudesta. Olemme kasvaneet lukuisien merkkien keskelle, joiden avulla tiedämme miten toimia eri tilanteissa. Matkatessamme täysin vieraaseen kulttuurin, olemme kuin kaloja kuivalla maalla, tuttujen tienviittojen loistaessa poissaolollaan (Oberg 1960, 177).

Kulttuurishokin eri tasoja ovat mm. innostus vieraasta ympäristöstä, joka vaihtuu ahdistukseksi ja vihamielisyydeksi ympäristöä kohtaan. Toipumisen merkkejä ovat huumori, uuden ympäristön hyväksyminen ja vähitellen sen ominaispiirteistä nauttiminen. (Oberg 1960, 177–178). Oberg tarkastelee asiaa lähinnä kenttätyön perspektiivistä, vaiheiden kesto voi vaihdella viikoista kuukausiin, mutta kuvittelisin niiden kirjon mahtuvan lyhyeen turistireissuunkin. Näin ainakin jossain määrin tapahtui, kun kokematon päätti lähteä soitellen sotaan; ensimmäistä kertaa kliinisen Euroopan ulkopuolelle suoraan Delhin kaaokseen.

Saavuttuani Intian hektiseen pääkaupunkiin näin keskellä moottoritietä lounastavat aasit, huivit suiden peittona maleksivat paikalliset, kaoottisen liikenteen, roskat kujilla ja katujen varsilla sekä kymmeniä ja yhä kymmeniä silmäpareja tarkkailemassa meitä, loputtoman kiinnostuksen kohteita, vieraita länsimaalaisia. Kirosi itseni perspektiivin puutteineni. Seuraavaksi kirosin Finnairin lennon kotiin, joka olisi puolentoista viikon päästä. Aika, joka usealle Intian reissaajalle on pelkkä silmänräpäys. Sain matkaseuranikin pusertamaan kylmää hikeä pohtiessaan, minne hän on minut – rottafobiaansa juuri mainostaneen ummikon – oikein tuonut.

Mielessäni vilisivät rabiespelko, ryöstetyksi tulemisen pelko, raiskatuksi tulemisen pelko ja kuolemanpelko, noin lyhykäisyydessään. Saapumista seuraavien kahdeksan tunnin aikana astelin katuja melkein varpaisillani, jäykistyen aina katukoiran kulkiessa ohitseni. Lukitsin katseen välillä tiukasti maahan, seuraten minkä päälle astuin. Moinen varovaisuus oli lievästi sanottuna liioiteltua, delhiläisten kulkukoirien paljastuessa lähes Mahatma Gandhin reinkarnaatioiksi, säästyttyämme taudeitta sekä naarmuitta aina kotiin asti.

Antropologi Hortense Powdermaker oli ensimmäinen naisetnografi, joka teki kenttätyötä Melanesiassa. Hän kuvailee ensimmäisen illan tuntemuksiaan, saavuttuaan kenttätyökohteeseensa Lesuun pitkän odottelun jälkeen: ”Mitä teen täällä maailman reunalla aivan yksin?” Paikka tuntui uhkaavalta ja työ yhdentekevältä. Kysymykseen oli vain yksi vastaus: ”Olin varmaan hullu”. (Powdermaker 1966, 51). Noiden ensimmäisen kahdeksan tunnin aikana huomasin soveltavani Powdermakerin diagnoosia itseeni, vaikka en ollutkaan maailman reunalla, saati yksin. Olin kaupungissa, seurassa, turvassa. Tuolloin loogisesta järkeilystä tuskin oli apua, sillä jokainen askel tuntui huteralta, vieraalta ja uudelta. Kulttuurien ristitulessa oleva ihminen voi vaikuttaa vihamieliseltä tai jopa naurettavalta. On hyvä muistaa, että hänelle vaikeudet ovat kuitenkin todellisia.

Ahdistuksen myötä törmätään usein valintaan: joko jään tai lähden. Jos päätetään jäädä, voidaan omaksua erilaisia asenteita, jotka helpottavat oloa. Jäämiseen voidaan suhtautua ristinä, joka on kannettava. Yleensä turvaudutaan myös huumoriin, jonka kohteena saattavat olla paikalliset ihmiset tai jopa omat vaikeudet. Tämä on merkki siitä, että vihdoin ollaan matkalla kohti uuden kulttuurin hyväksymistä, ja kenties kotiin palatessa aidosti ikävöidään sen edustajia ja antimia (Oberg 1960, 178). Miniatyyrikulttuurishokkini, jollaiseksi sitä kuvailisin, oli kuin äkillinen ristiriitainen tunnekuohu, jonka aikana kävin läpi niin ahdistusta, vihamielisyyttä kuin intialaisiin kohdistunutta huumorin viljelyä. Pahin kuitenkin oli nopeasti ohi, ja tästä suuri kiitos kuuluu matkaseuralleni.

Mikäli vertaistukea ei kuitenkaan ole saatavilla, voi tietysti etsiä lähimmän länkkärikohteen, jossa parhaimmillaan on tarjolla kylmää kaljaa ja sympatiaa. Tehokkain lääke kulttuurishokkiin lienee kuitenkin paikallisiin ihmisiin tutustuminen. Juuri sitä Oberg tarjoaa parannuskeinona: keskusteluilla avaat samalla uusia maailmoja, parhaassa tapauksessa opit ymmärtämää paikallisia tapoja ja merkityksiä (Oberg 1960, 182). Sosiaalinen kanssakäyminen sai myös Powdermakerin selättämään hulluudentunteen ja jäämään kentälleen (Powdermaker 1966, 58).

Lähteet:

Oberg, Kalervo 1960. Cultural Shock: Adjustment to New Cultural Environments. Practical Anthropology 7: 177–182.

Powdermaker, Hortense 1966. First Night Alone. Teoksessa Stranger and friend. The way of an Anthropologist. New York: W. W. Norton & Company

Wollcott, Harry F. 1995. Chapter five. Fieldwork: the Basic Arts. Teoksessa Art of Fieldwork. Walnut Creek: AltaMira Press.

Teksti ja kuvat: Johanna Saviniemi // Väki-lehti 1/2012

Lue lisää:

http://issuu.com/vaki-mana