Kannunvalajat | Vähemmän ennustuksia, enemmän unelmia
kannunvalajat,valtiotieteellinen, valtsikka, valtiotieteellinen tiedekunta,kannu
1593
post-template-default,single,single-post,postid-1593,single-format-standard,do-etfw,ajax_fade,page_not_loaded,,qode-theme-ver-6.3,wpb-js-composer js-comp-ver-4.3.5,vc_responsive
 

Vähemmän ennustuksia, enemmän unelmia

12 Mar Vähemmän ennustuksia, enemmän unelmia

Teksti: Johannes Anttila

Tulevaisuus on pirullisen yksinkertaiselta kuulostava käsite. Jo tapahtunut on mennyttä, nykyhetki on nyt ja tulevaisuus on se, mitä maailma tuo tullessaan. Helppoa ja loogista, eihän tuo nyt vaadi mitään erityistä hoksnokkaa.

Vai vaatiiko? Testailin käsitteen ymmärtämistä siellä missä nyt on parasta testata käsitteiden ymmärtämistä – lasillisen äärellä ja viisaiden valtiotieteilijöiden ympäröimänä. Maanantaiviinin (hyvä käsite itsessään) viedessä ajatuksia pois arjen latteuksista ja kiireen luomista kiristävistä pakkopaidoista, kysyin filosofiaan heittäytyneeltä pöytäseurueelta yksinkertaisen kysymyksen: mitä he haluaisivat tietää tulevaisuudesta?

Viisasta raatia millään tapaa mollaamatta, vastaukset eivät mielikuvitusta huimanneet. Haluttiin tietää huomisen sää, politiikan kiemuroista, omasta työurasta. Pyydettiin siis ennustamaan, paljastamaan jonkun piilevän tietämyksen avulla mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Monet luulevatkin tulevaisuuden tutkimuksen olevan juuri tätä – kristallipalloon tuijottelua ja teelehtien lukemista. Tulevaisuus nähdään jonain, joka tulee yllättäen ja pyytämättä. Siihen voidaan varautua nojautumalla poppaskonsteihin, joiden avulla voidaan raottaa ajan verhoa ja kurkata tulevaan.

Ennustaminen on kuitenkin äärettömän vaikeaa ja epämääräistä. Mitä monimutkaisempi asia on kyseessä ja mitä pidempi aikaväli, sitä vaikeammaksi tehtävä muuttuu. Hankaluutta kuvaava kertomus on Kuningatar Elisabetin kipakka kysymys London School of Economicsin huippututkijoille. Suuren talouskriisin puhjettua, kuningatar vieraili yliopistolla ja kuuli samalla parhaiden taloustieteilijöiden arviota tilanteesta. Esitelmän loputtua Elisabetillä oli vain yksi kysymys: miten kukaan ei nähnyt kriisin tulevan?

Toinen ennustamisen emämunauksen klassikkotarina liittyy tietokoneiden tuloon kuluttajien ulottuville. Vuonna 1977 Ken Olsen, suuren tietokonefirma DEC:in perustaja ja toimitusjohtaja, kertoi World Future Societylle pitämässään puheessa, että henkilökohtaiset tietokoneet olivat höpötystä: “There is no reason for any individual to have a computer in his home.”

Kenties molemmissa tapauksissa ennustajat olivat liian kiintyneitä omiin kuvitelmiinsa todennäköisestä tulevaisuudesta. Ehkä heiltä puuttui mielikuvitus nähdä maailma toisin, tai ehkä tapahtumat olivat vain niin mullistavia, että kukaan ei olisi voinut kuvitella moista. He näkivät todennäköisen tulevaisuuden, mutta eivät kaikkia mahdollisia tai toivottuja tulevaisuuksia.

Totuus onkin, että yhtä ainutta tulevaisuutta ei ole olemassa. Emme kulje vääjäämättä ja voimattomana kohti jotain ennaltamääriteltyä totuutta vaan lopullinen tulevaisuus määräytyy monien joukosta lukemattomien asioiden yhteisvaikutuksesta. Osaan näistä emme voi vaikuttaa, mutta moneen voimme. Emme ole ajan armolle heitettyjä passiivisia merimakkaroita vaan aktiivisesti omaa toimintaamme ohjaavia tulevaisuuden rakentajia.

Saadaksemme tulevaisuuden ohjat omiin käsiimme pitää kuitenkin oppia käyttämään mielikuvitusta. Minkälaiset tulevaisuudet ovat mahdollisia? Entä toivottuja? Jos emme itse pysty kuvittelemaan jotain tulevaisuutta, emme myöskään pysty rakentamaan sitä. Ilman haavetta on hankala tietää mitä kohti etenee. Kun taas tietää minkälaisen maailman haluaa, on helpompaa rakentaa looginen polku tästä hetkestä tuohon toivottuun tulevaisuuteen.

Tulevaisuutta rakennetaan jo nyt, pieni askel kerrallaan. Jotta osaamme ottaa askeleet oikeaan suntaan on meidän ennustettava vähemmän ja unelmoitava enemmän – vaikka sitten siitä omasta työurasta viinilasin äärellä.