Journalismin tehtävä on välittää yhteiskunnallista tietoa, mutta kenellä on oikeus määritellä mikä on totta ja mikä ei? Pitääkö totuuden jälkeinen aikakausi toivottaa tervetulleeksi populismin jyllätessä maailmanpolitiikassa ja somen kärjistäessä mielipiteitä?
Teksti ja kuvitus: Tuomas Heikkilä
Tuuraajatkin kieltäytyvät osallistumasta Ylen A2-iltaan. – ”En todellakaan ole mikään kiintiö-ei-valkoinen suomalainen, joka tulee tarvittaessa paikalle keskustelemaan maahanmuutosta ’ääripäänä’”, kirjoittaa [Ozan] Yanar (Turun Sanomat, 2.3.2016).
Väärinymmärrys aiheutti myrskyn koulujen tasa-arvo-ohjeesta – ”Kukaan ei ole sanonut, ettei poikia saisi kutsua pojiksi” (MTV, 18.10.2016).
Hymyn Terveys-Hymy-liitteessä 10/2016 kerrottiin laajasti itsehoitotuotteista, joiden väitetään auttaneen haastateltavien tai heidän lemmikkiensä terveysvaivoihin. Lehden jutut olivat kritiikittömiä ja mainosmaisia käsitellessään itsehoitotuotteita ainoastaan positiivisten käyttäjäkokemusten kautta (Julkisen sanan neuvosto, 25.1.2017, langettava ja vakava huomautus).
Asioilla on puolensa ja puolensa. Kaksi vastakkaista intressiä. Kaksi totuutta. Mutta onko toinen aina yhtä arvokas kuin toinen, ja milloin niiden kiista on todellinen, milloin keksitty? Kun media flirttailee äärimielipiteiden ja mukatieteilijöiden kanssa, vetää mutkia suoriksi tai ymmärtää asioita tahallaan väärin, se voittaa somekohuissa klikkauksissa. Kuinka pitkälle se on ok?
”Vastakkainasettelu ja draaman kautta eteneminen ovat iskostuneet syvälle journalismin käytäntöihin”, arvioi Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen.
”Joskus niin on hyväkin. Mutta jos kyse on vain siitä, että laitetaan peräkkäin huutopuheenvuoroja ja odotetaan, että sosiaalisessa mediassa lukijat peukuttavat omia suosikkejaan eikä synny mitään sen kummempaa… se ei ole keskustelua, se on huomion herättämistä.”
Väliverrosen jos jonkun luulisi tuntevan journalismin vastakkainasettelun. Itsekin toimittajana uraa tehnyt, nyttemmin tiedeviestintää laajalti tutkinut professori on valtiotieteellisen opiskelijoille tuttu journalismia käsittelevästä, hienoisen pessimistisestäkin tuotannostaan. Jo hänen toimittamassaan Journalismi murroksessa (2009) luottamus uutisiin oli koetuksella, talouskriisi ajoi mediakonserneja yhteen ja blogosfääri haastoi toimittajat julkisuuden portinvartijoina.
Myöhemmin Janne Seppäsen kanssa kirjoitetussa Mediayhteiskunnassa (2012) uhat olivatkin kasvaneet jo täyteen mittaansa: Google murentaa journalismin ansaintalogiikan, Facebookin algoritmit luovat saman mielisten kuplia, ja verkon demokratisoiva vaikutus yleensäkin on harhaa.
Nyt, viime vuosien mullistuksia seuranneena, mitä mieltä professori on niin sanotusta totuudenjälkeisestä ajasta, Brexitistä ja Donald Trumpista?
Väliverronen vetää henkeä, ja alkaa purkaa vyyhtiä.
Ei. Totuudenjälkeinen aika ei riitä selittämään vuoden 2016 myllerrysten syitä tai seurauksia. Siihen se on liian tylppä instrumentti. Kyse on paremminkin moraalisesta paniikista, intellektuellien maalailemasta helposti harhautettavien idioottien uhkakuvasta.
Yksinkertaistuksen ohella Trump-ilmiölle, valeuutisille ja propagandalle olisi tarjolla tukku paljon parempia selityksiä kuten tunnepitoinen politiikka, karisma ja sen puute, taloudelliset suhdanteet, ihmisten lisääntyvä eriarvoisuus, sosiaalisen median bisneslogiikka ja samanmielisten kuplat, Väliverronen listaa.
Toisaalta: meillä ja maailmalla nähtävä epäluottamus eliittiä, asiantuntijoita ja tiedettä kohtaan on hänestä hyvinkin todellista, syvään juurtunutta ja osin perusteltuakin. Sivistyneistö ei voi vain pestä siitä käsiään ja heittäytyä tapahtumien uhriksi. Yksipuolinen faktojen saneleminen ja ylimielinen kyräily ei ole rakentava lähestymistapa.
”On toki ehdottoman tärkeää, että nopeutuneessa uutisympäristössä faktoja tarkistetaan enemmän. Mutta se ei yksin ratkaise perusongelmaa, joka on yhteisen keskustelun ja ymmärryksen puute. Tästä eteenpäin päästään vain argumentoimalla.”
Poikkeuksena sääntöön virkakautensa ryminällä aloittanut Trump näyttäisi itse asiassa edustavan hyvin totuudesta piittaamatonta todellisuutta. Toisin kuin hallitusvastuussa maltillistuneet populistipoliitikot yleensä, hän todella on alkanut toteuttaa hillittömiä vaalilupauksiaan. Väliverrosta huolestuttaa erityisesti Presidentin sisäpiiri, jonka nokassa häärii ääri-oikeistolainen Steve Bannon.
”Trumpin neuvonantajiin kuuluu todella pelottavia ja moraaliltaan täysin kyseenalaisia henkilöitä, jotka ovat valmiita levittämään mitä vain. En usko, että Suomessa tällainen tilanne olisi vielä laajasti hyväksyttyä, eikä meillä siksi ole oikein syytä luoda vastakkainasettelua liian voimakkaaksi, ettei se räjähdä käsiin.”
Palataan populismiin ja vaihtoehtoisiin faktoihin hetken kuluttua. Sitä ennen on syytä tehdä selväksi muutamia asioita.
Ensinnäkin, tiedevastaisuus ei ole Suomessa kasvussa. Tieteen tiedotus ry:n teettämän vuosittaisen tiedebarometrin mukaan luottamus tutkittuun faktatietoon – silloinkin kun asiantuntijat ovat tulkinnoissaan erimielisiä – on tasaisesti lisääntynyt. Se on hyvä uutinen journalismille, kannustin kuulla tiedettä auktoriteettina jatkossakin.
Barometri ei toisaalta kerro, etteikö faktoja voisi käyttää ja käytetäänkin järjestelmällisesti väärin. Aikamme trendi-ilmiöitä tuntuisi olevan maailmankuvien shoppailu niin kuin Väliverronen asian esittää:
”Ihmiset odottavat mediakompetenssiltaan liikoja. Tieteestä tehdään kiistakapula, jossa googlaillaan haluttuja lopputuloksia ja toistellaan omien gurujen näkemyksiä.”
Toinen, ehkä itsestään selväkin asia on, ettei journalismilla voida tavoittaa ”oikeaa” ja kaikkien jakamaa totuutta. Toistetun lausahduksen mukaan journalismi selittää maailmaa. Alan itseymmärrys antaa jo laveamman tulkinnan: journalisti on vastuussa yleisölleen siitä, että se välittää tietoa yhteiskunnasta.
Se, mitä toimittajilta voidaan suotuisissa olosuhteissa edellyttää, on puolueettomuutta. Objektiivisuus, teoreetikko Mark Deuzen termein, on journalismin ammatti-identiteetin ydintä siinä missä eettisyys tai autonomia.
Väliverronen uskoo, että parhaimmillaan mediassa voitaisiin tuottaa yhteiskuntansa näköistä julkisuutta. Suomen juhlavuonna on hyvä muistaa, mikä merkitys sanomalehdistöllä on ollut ja olisi varmasti hyväkin olla yhtenäisen kansakunnan kuvittelemisessa. ”Yhtenäisen todellisuuden hahmottamisessa tarvitaan yhteistä kosketuspintaa. Ilman sitä tämä yhteiskunta ei ole enää mahdollinen”, Väliverronen toteaa.
Ihanteista reaalimaailman siirryttäessä tilanne kuitenkin muuttuu uutismedialle hankalammaksi. Suomessa puoluelehdistön ajoista ollaan tultu pitkä matka siihen, että sanomalehti yrittää olla jokaiselle jotakin. Nyt haaste tuntuu olevan, miten antaa eettisesti ääni niin tieteenvastaisille harhaoppineille, rasisteille kuin oman aatteensa kiihkoilijoille. Heistä vaikenemalla media tulee luoneeksi mielipidevaikuttaja-marttyyreja ja mielikuvaa siitä, että kaikkia ei oteta huomioon.
”Se kysyy hienovaraista tasapainoilua”, Väliverronen sanoo. ”Äärimielipiteittenkin äänet ovat silti ääniä yhteiskunnasta ja kulttuurista.”
Journalismin ja asiantuntijatiedon risteyskohdassa on toisenlaisia haasteita. Toimittajat esimerkiksi tuppaavat suosimaan kiinnostavuutta. ”Mutta”, Väliverronen toteaa, ”kiinnostavuus voidaan määritellä niinkin, miten asiantuntijatieto liittyy yhteiskunnalliseen liikkeeseen”. Toimittajat myös operoivat tarinoilla. Niissä on draaman kaari, roolihenkilöitä, vastuksia, tavoitteita ja symboleja. Väliverrosesta tämäkään ei ole ongelma: tarina itsessään ei ole tosi tai epätosi, vaan parhaimmillaan kiteyttää ja tekee ymmärrettäväksi moniulotteisia ilmiöitä, myös tieteessä.
Samalla tarinoita voidaan käyttää päinvastaiseen tarkoitukseen, maalaamaan viholliskuvia ja rakentamaan salaliittoteorioita. Niitä puolestaan vahvistetaan tutkimustietoa kyseenalaistamalla. Onko tässä journalismin heikko kohta: kärkevimmän ja hanakammin tarjotun tarinan mentävä aukko?
Kun haetaan journalismista vastakkainasettelun valuvikoja, Väliverrosen analyysistä piirtyy kolme ongelmaa. Niistä hänelle tutkimusaiheena tuttu on niin sanottu false balance -ilmiö. Se on tekninen termi näennäiselle puolueettomuudelle, jossa julkisuudessa yhteen tuodaan yhteen sovittamattomia mielipiteitä. Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutospaneeli, jossa musertavaa tieteellistä näyttöä ja toisaalta muutamaa konsensusta haastavaa tieteentekijää edustavat ikään kuin tasaväkisesti yksi asiantuntija yhtä vastaan.
Suomessa näitä manipuloituja kiistoja edustavat vaikkapa terveys- ja rokotekeskustelut, joissa myös punnittu tiede ja mututieto menevät iloisesti sekaisin.
”Sinänsä keskustelun tapahtumisella voi olla merkitys yleisölle, ja on siten perusteltua. Mutta olisi aina tehtävä ymmärrettäväksi, ettei kyse ole tieteellisistä väittämistä”, Väliverronen sanoo.
”Tiedän, että jotkin tutkijat kieltäytyvät menemästä keinotekoisesti rakennettuun puolustusasetelmaan. Ymmärrän sen, mutta toivoisin silti sietämään tilannetta. Jos tutkijat jäävät pois, pelikenttä jää avoimeksi marginaalisille näkemyksille.”
False balancen sukulaisongelma on se, kuka saa julkisuudessa esiintyä auktoriteettina, ja millä korvalla häntä kuunnellaan. Kuvaava tapaus on Perussuomalaisten puoluevirkailija Matti Putkonen, joka joutui lokakuussa irvailuksi rinnastettuaan tuulivoimaloiden roottorit ja räjähtelevät lepakot.
Putkosta ojennettiin oikeutetusti verkosta löytämiensä tutkimusten sekoittamisesta ja kohun lietsonnasta. Samalla kuitenkin varsinainen asia, tuulivoimaloiden läheisyydessä asuvien ihmisten huoli selittämättömistä oireista ja yliherkkyydestä jäi laajalti käsittelemättä. Pahimmillaan ne vedettiin irvailun jatkeeksi ja somekansan riepoteltaviksi. Se, että mielipiteen esittäjän persoona vie kaiken huomion esitettävältä asialta, on tietenkin ihannejulkisuuden vastaista.
”Vaikka tuulivoimaloiden terveyshaitoista ei ole tieteellistä näyttöä, ihmisten huolille ei kannata silti naureskella.”
Kolmanneksi, populismin äänenpainon kasvaminen journalismin vastatoimista huolimatta panee epäilemään, onko medialogiikassa yksinkertaisesti jotain hyväksikäytettävää. Trumpin voittokulkua seuranneena Väliverronen on varovaisesti samoilla linjoilla: luomalla puheenaiheita, tarjoamalla helppoa uutismateriaalia ja taitavalla provokaatiolla voi näemmä todella kaapata tietyn agendan itselleen.
”Toimituksissa tämä aiheuttaa hankalan tilanteen. On vaikea vedota ihanteisiin, kun kaikki muutkin uutisoivat. Seurauksena on sopuli-ilmiö, samaan tapaan kuin mitä Suomessa nähtiin taannoin poliitikkojen seksiskandaalien ympärillä.”
Niin suuritöinen kuin populisti voi medialle ollakin, kukaan ei silti lauo sanomisiaan tyhjiössä. Jos jonnekin, Väliverronen neuvoo katsomaan kohujen taakse. Motiivinsa taustansa salaavalla lobbarilla on totuuteen vipuvoimaa ihan yhtä lailla kuin näyttämön etualan hahmoilla. Jos katse harhautuu vain esiintyjään, vallan haastamiselle jää vain vähän mahdollisuuksia.
”Julkisuudessa syntyy vastarintaa yleensä vasta kun ilmiö tunnistetaan. Median näkökulmasta on keskeistä tuoda esiin vaikutusmekanismeja, koska ennen kuin ne tunnistetaan, asioiden kulkuun on mahdotonta puuttua.”