Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta sähköisti suomalaisen talouspuheen maaliskuussa 2015 nimittämällä sitä ”epä-älylliseksi”. Siitä eteenpäin ja yhä enemmän tänä syksynä talouspolitiikan asiantuntijat ja valtakunta kokonaisuudessaan on seissyt napit vastakkain talouspolitiikan linjasta. Tulisiko talouspolitiikkaa elvyttää vai kiristää? Hämmästyttävästi taloustieteen eri auktoriteeteilla on Suomen talouden ongelmista poikkeava diagnoosi: kaksi ristiriitaista totuutta. Tutkain haastoi kokoomuksen kansanedustajaa ja pitkän linjan talousemeritusta Juhana Vartiaista elvytyspolitiikan kannattajien keskeisellä kritiikillä.
Miksi hallitus kiristää talouspolitiikkaa laskusuhdanteessa?
Vartiainen esittää kaksi teesiä, jotka puhuvat nyt lievästi kiristävän finanssipolitiikan puolesta. Ensimmäinen on kustannustason epäsuhta, siis työvoimakustannusten epäsuhta suhteessa tuottavuuteen. Se on lamaannuttanut investoinnit ja edellyttää kilpailukyvyn korjausliikettä. Epäsuhtaan ei auta kotimaisen toimeliaisuuden asteen parantaminen, päinvastoin.
– Hinta- ja palkkapaine on suoraan kotimaisen toimeliaisuuden funktio. Jos kokonaiskysyntää ruokittaisiin nyt merkittävästi enemmän, silloin palkat jatkaisivat nousuaan, Vartiainen toteaa.
”Kilpailukyvyn korjausliike” tarkoittaa käytännössä sisäistä devalvaatiota, joka on konkretisoitunut hallituksen talouspolitiikassa niin sanottuina pakkolakeina. Korjausliikkeen tavoitteena on tehdä työn tarjoaminen houkuttelevammaksi. Tämä edellyttää myös toimivia kannustimia työnantajilta. Yrityksen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin tuottaa omistajilleen voittoa. Miten tällaisessa yleiseurooppalaisessa kysyntälamassa työkustannusten supistaminen kannustaisi yrityksiä teettämään lisää töitä, eikä jakamaan syntynyttä ylijäämää omistajille?
– Työn tarjontapolitiikassa luotetaan kapitalistin ahneuteen. Työvoimakustannusten laskiessa lisätyövoiman palkkaaminen muuttuu kannattavammaksi ja yritys palkkaa lisää työntekijöitä. Tällaisia uudistuksia olisi otollisempaa tehdä nousukauden aikaan, mutta silloin Suomessa ei näytä olevan tahtotilaa toimimiseen.
Kokonaan toinen, yhtä lailla anteeksiantamaton talouden parametri on huoltosuhteen heikkeneminen, tosiasiallisesti väestön ikääntyminen.
– Huoltosuhde heikkenee tulevaisuudessa ja huoltovastuut kasvavat, vaikka valtion tulo- ja menoperusteet säilyisivät ennallaan. Kyse on pienenevien ikäkohorttien tulevaisuudenkuvasta. Jos velkaa otettaisiin entistä enemmän, tulevaisuudessa olisi yhä enemmän rakenteellista julkista alijäämää. Kun sitä ryhdyttäisiin parsimaan kasaan, oltaisiin taas taantumassa.
Väestön ikärakenteen muuttumisen vuoksi Suomea uhkaa sekä heikompi kasvunäkymä että heikompi julkisen talouden näkymä. Toisin kuin maailmansotien jälkeisenä aikana, ei ole syytä uskoa että kasvu vastaisuudessa hoitaisi velkaongelmaa.
Lyhyen ja pitkän aikavälin poliittiset ratkaisut
Vastasyklistä elvytyspolitiikkaa näkyvästi puoltaneelle Pentti Haaparannalle Vartiaisella on vastaus valmiina.
– Jos finanssipolitiikan kerroinvaikutus olisi hyvin suuri, jos työttömyyden hystereesivaikutus olisi hyvin suuri ja jos vielä sivuutetaan finanssipolitiikan vaikutus kustannustasoon ja kilpailukykyyn, silloin Haaparannan esityksen elvytyksestä voisi ostaa.
Finanssipolitiikan kerroinvaikutuksella viitataan tilanteeseen, jossa julkinen sektori kasvattaa menojaan, raha kiertää markkinoilla kulutuksen muodossa samassa edistäen talouskasvua. Hystereesillä tarkoitetaan lyhyesti sitä, että kun työttömyys on kerran paisunut, se ei enää hevillä palaudu tasapainouralle.
Hallituksen talouspolitiikan kriitikot ovat painottaneet hystereesin merkitystä ja sen nojalla penänneet lyhyen aikavälin ratkaisuja eli ekspansiivista talouspolitiikkaa. Elvyttävä, ekspansiivinen talouspolitiikka työllistää, luo talouskasvua ja kasvun avulla voidaan lopulta maksaa takaisin velka, jota elvytys edellytti. Vartiainen ei usko hystereesin olevan niin isoa kuin kriitikot olettavat.
– Hystereesiä korostava elvytys ilman tarjontatoimia johtaa ongelmiin: kustannustason korjausliike ei toteudu ja julkisen talouden alijäämä pahenee. Ekspansiivinen finanssipolitiikka ja työn tarjontapolitiikka eivät kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Ne kuuluvat yhteen. Työn tarjontapolitiikka näkyy hitaasti tehden tilaa finanssipolitiikalle. Tulevaisuudessa aika-akselilla on enemmän työllisiä ja [elvyttäessä] BKT:n trendikäyrä nytkähtää ylöspäin.
Ratkaisuja euroalueen tilanteeseen
Elvytyspolitiikan puolustajien toinen keskeinen näkemys on se, että taloudessa on Suomessa niin kuin muuallakin Euroopassa käyttämätöntä kapasiteettia. Kapasiteetin käyttöaste formuloidaan tavallisesti tuotantokuiluksi, joka on Suomessa pakkasella noin kolmisen prosenttia. Suomi jää siis jälkeen työvoiman ja pääoman määrän sekä tuottavuuden perusteella arvioidusta potentiaalisesta BKT:stä kolme prosenttiyksikköä. Toisin sanoen Suomi on matalasuhdanteessa yhdessä muun euroalueen kanssa.
– En sano, etteikö meillä olisi matalasuhdanne, mutta 3 % ei ole mikään 1990-luvun lama. Kausitasoitettu työttömyys taitaa olla noin 9,5 % tällä hetkellä. NAIRU, siis alhaisin mahdollisin työttömyysaste, jossa inflaatio ei kiihdy, on nykyisillä työmarkkinoiden pelisäännöillä noin 6,5 %. Näiden erotus on 3 %. Jos meillä on työllisiä noin 2,5 miljoonaa, prosentti siitä miestyövuosina on 25 000. Jos tuotantokuilu nollattaisiin, meillä olisi 75 000 työllistä enemmän, mikä ei ole 400 000 työttömän reservi. Työmarkkinoiden tarkastelu johtaa taantumaan, vaikka puhutaankin vain noin 3 prosentin BKT:n tuotantokuilusta tai 75 000 hengen työvoimakuilusta, Vartiainen arvioi.
Vaihtoehtoista talouspolitiikkaa ajavien yksi olosuhteista johdetuista kestoargumenteista on, miksei oteta velkaa nyt, kun se on ennätyksellisen halpaa, siis matalakorkoista. Muutaman vuoden päästä, kun Suomella viimein olisi varaa valtiontalouden kestävyyden kannalta ekspansiiviseen talouspolitiikkaan, korkotilanne voi olla toinen. Eikö ole kertakaikkisen typerää jättää tällainen ikkuna käyttämättä? Vartiaisella, kuten odottaa saattaa, on vastaus tähänkin.
– Mahdollisuutta ei jätetä käyttämättä. Julkistalous velkaantuu 5 miljardia vuodessa. Se ei ole mitätöntä. Edellä esitetyt argumentit elvytyksen osalta kuitenkin pätevät. Ekspansiivinen finanssipolitiikka törmää kustannustason ja julkistalouden rakenteellisen ongelman rajoitteisiin. Matala korkotaso ei tätä argumenttia horjuta, muuta kuin pieniltä osin.
teksti: Teppo Lindfors
kuva: Onni Szeto