Kirjoittaja: Milla Pesonen
Pikkuletit ylöjärveläisellä Venlalla. Hassunhauska intiaanipäähine polttariporukassa. Länkkärinaisen pitämä etninen ravintola. Joogatunti Unisportilla.
Kaikki nämä ovat tavalla tai toisella esimerkkejä kulttuurisesta appropriaatiosta eli kulttuurin omimisesta. Tai varastamisesta. Lyhyesti määriteltynä kulttuurin omimisella tarkoitetaan sitä, että vieraasta kulttuurista lainataan itselle sopivia elementtejä, esimerkiksi elämäntapoja tai rituaaleja. Omiminen vaikuttaa valta-asetelmiin, jos vähemmistökulttuurin symbolit saavat hyväksynnän voimakkaamman kulttuurin kautta. Cornbraid-letit on hienot vasta sitten, kun ne ovat olleet Kyliellä.
Kyse ei siis ole eri kulttuureihin liittyvien elementtien tasapuolisesta jakamisesta, vaan yksipuolisesta vähemmistökulttuurin piirteiden lainaamisesta, karnevalisoinnista ja eksotisoimisesta. Tästä syystä esimerkiksi intiaanipäähineen käyttö polttareissa on kulttuurisen omimisen näkökulmasta tuomittavaa, sillä kulttuurin piirrettä ei ainoastaan lainata, vaan siitä tehdään samalla triviaali vitsi. “Hah, sulkia hatussa hehe. Oon inkkari.”
Arkielämässä kulttuurin omimista voi kuitenkin olla vaikea tunnistaa. Jos kerran intiaanipäähine on kulttuurin omimisen näkökulmasta kiistanalainen asuste, voidaan kysyä, saako länsimainen ihminen joogata tai syödä hyvällä omallatunnolla etnistä ruokaa? Rajanveto kulttuurin omimisen ja kunnioituksen säilyttävän omaksumisen välillä ei siis aina ole yksinkertaista. Joskus vain syömme hyvää ruokaa.
Kulttuurin omimisella on myös puolustajansa. Yleisin argumentti tuntuu olevan se, että jokaisella pitäisi olla oikeus pukeutua juuri niin kuin haluaa. Huvittavin löytämäni kulttuurin omimisen puolustuspuhe vetosi ihmisoikeuksiin. Ajatus siitä, kuinka vähemmistökulttuurin kunnioittaminen rikkoo valtakulttuurin ihmisoikeuksia, on vähintäänkin absurdi, mutta kertoo, kuinka vaikea asiaan voi olla suhtautua. Toisen ”oikeus” on toisen näkökulmasta varastamista.
Kulttuurin omimisesta puhuttaessa on hyvä pohtia myös sitä, kenen äänellä siitä saa puhua. Aiheeseen tutustuessani en voi olla miettimättä, onko minun ääneni tässä asiassa oikeutettu vai pitäisikö aiheesta puhua vain niiden ihmisten, joita se vähemmistön näkökulmasta koskettaa? Onko kulttuurinen omiminen jo itsessään ajatusten ja tunteiden varastamista? Tarkkana pitää nimittäin olla myös sen suhteen, ettei tule loukkaantuneeksi vähemmistökulttuurin puolesta.
Aina voi toki kysyä, onko kulttuurillinen sekoittuminen kaikkine omimisineenkin niin inhimillinen ja väistämätön asia, että olemme sen edessä aseettomia. Voimme rohkeasti kunnioittaa muita kulttuureja, kunhan pidämme mielessä, missä sopiva raja kulkee. Ja jos ryöstetään, niin tunnustetaan se ilman selityksiä. Mikä ongelma intiaanipäähineen käytössä sitten on? Se, että alkuperäiskulttuureissa päähineiden käyttö ansaittiin. On täysin oikeutettua ajatella, että alkuperäiskansoilla on oikeus päättää siitä kontekstista, jossa heidän kulttuuriaan käytetään.