Kannunvalajat | Miten yliopisto vallataan?
kannunvalajat,valtiotieteellinen, valtsikka, valtiotieteellinen tiedekunta,kannu
1098
post-template-default,single,single-post,postid-1098,single-format-standard,do-etfw,ajax_fade,page_not_loaded,,qode-theme-ver-6.3,wpb-js-composer js-comp-ver-4.3.5,vc_responsive
 

Miten yliopisto vallataan?

20 Sep Miten yliopisto vallataan?

Olin perjantaina monen sadan ihmisen joukossa valtaamassa Helsingin yliopiston Porthania-rakennusta. Moni valitteli jälkikäteen, ettei ollut päässyt paikalle. Mitä siis tapahtui? Kaiken alla olevan takana seisoo vain ja ainoastaan minä itse sekä vilpittömyyteni.


Torstaina keskipäivällä järjestettiin Porthanian aulassa kaikille avoin kokous, jonka aiheena oli yliopistoon kohdistuvat leikkaukset. Paikalle saapui noin nelisenkymmentä yliopiston tulevaisuudesta huolestunutta perustutkinto- ja jatko-opiskelijaa sekä yliopiston henkilökuntaa. Puheenvuoroissa kävi ilmi muun muassa yliopiston jo vuosia kestäneitä kurjistamistoimenpiteitä seuranneiden ihmisten turhautuminen, viimeisimmät leikkaukset (15% yliopiston kokonaistuloista!) sekä yliopiston henkilökunnan ristiriitainen tilanne: toisaalta he ovat instituution ytimessä, sillä ilman heitä ei ole yliopistoa, joten heidän olisi hyvä muuntaa vuosia kasautunut kaunansa käytännön toimintaan. Yliopiston budjettileikkauksista johtuen osallistuminen leikkauspolitiikan vastustamiseen on heidän osaltaan kuitenkin hankalaa, sillä jos takaraivossa on tieto siitä, että seuraavan viiden vuoden aikana työnantajan olisi tarkoitus karsia henkilökuntaa 1200 ihmisen edestä, on luonnollista että yksilöiden halu kapinoida tätä vastaan jää hieman kompleksiseksi. Juuri tästä syystä nimenomaan opiskelijoiden on otettava päävetovastuu kurjistumispolitiikan vastustamisessa. Meillä ei ole muuta menetettävää kuin itsekunnioituksemme ja sekin vain, jos jäämme seuraamaan vierestä, kun yhteiskunnan selkäranka nuijitaan toimintakyvyttömäksi.

Huolen ja ärtymyksen läpikäynnin jälkeen alettiin pohtia, mitä välineitä meillä olisi vaikutuksen saamiseksi. Nopeasti ilmoille heitettiin ajatus Porthanian valtauksesta seuraavana päivänä perjantaina, jolloin myös palkansaajien ja muiden Suomen hallituksen viime aikaisia ehdotuksia vastustaneiden ihmisten oli määrä kokoontua mielenilmaukseen Rautatientorille. Valtaus herätti aluksi hieman epäluuloja. Mitä hyötyä siitä oikeasti olisi? Olisiko olemassa jotain parempia keinoja jakaa tietoa hallituksen päätösten seurauksista? Miksi vallata, jos voi osoittaa mieltä? Ja eivätkö valtaukset nyt ylipäätään ole anarkiaan liitetty hieman epämääräinen ja sotkuinen toimenpide? Pian kuitenkin päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että mielenosoitusten aika on mennyt jo ohi. Tilanne on niin kriittinen, että järeämpiä keinoja on löydettävä. Valtausta myös puolsi paikalla olleiden asiantuntemus siitä, miten kansainvälisessä yliopistoliikehdinnässä valtaukset ovat osoittautuneet tehokkaaksi keinoksi vaikuttaa vallitsevaan mielipiteeseen.

Ja niin yhteisen ymmärryksen vallitessa päätettiin, että suurmielenosoituksen jälkeen yliopistosta kiinnostuneet ihmiset marssisivat Porthaniaan. Muistan miettineen hieman kyynisesti, että tulisikohan edes murto-osa niistä monista kymmenistä paikalla olleista paikalle. Tieto tuskin kerkeäisi leviämään kunnolla tämän porukan ulkopuolelle, ja sitä paitsi kyse oli perjantaista ja suurimmalla osalla ihmisistä oli varmasti jo kalenteri täynnä suunnitelmia. Olin kuitenkin utelias ja päätin tulla seuraavana päivänä seuraamaan tilannetta.

Saapuessani hieman myöhässä perjantaina päivällä paikalle en voinut olla innostumatta. Porthanian aukiolla oli noin 50 ihmistä oleskelemassa ja juttelemassa. Joku oli koristellut tilaa banderolleilla, joissa vastustettiin verbaalisesti hallituksen leikkauksia. Jossain soi musiikki. Sisällä ihmisiä oli vielä enemmän odottelemassa kokouksen alkamista. Muistan alkaneeni ajatella, että tästä oikeasti voisi tulla jotain. Jostain teknisestä syystä johtuen kokouksen alkaminen viivästyi parilla tunnilla, mutta ihmiset eivät siitä huolimatta lähteneet pois. Päinvastoin; ihmisiä lampsi sisälle tasaisena virtana.

Porthanian huoltohenkilökunta ymmärsi heti, että olemme heidän puolellaan – koskevathan leikkaukset myös heidän työpaikkojaan – ja he ystävällisesti avasivat käyttöömme Porthanian isoimman salin.

Vihdoin kokous saatiin polkaistua käyntiin. Olen todella huono arvioimaan ihmismääriä, mutta luulen salissa istuneen noin 150-200 ihmistä. Aluksi oli keskusteltava siitä, miksi ihmiset ovat paikalle saapuneet – mikä on agendamme? Toisinaan tulisiksikin äityneissä puheenvuoroissa kuulsi niin huoli kriittisen ja tieteellisen ajattelun tulevaisuudesta yhteiskunnassamme, ärsyyntyminen Suomen hallituksen mielivaltaista talouskuripolitiikkaa vastaan sekä toisaalta turhautuminen yliopiston sisäisen demokratian alennustilaan.

En ole varmaan koskaan tuntenut sellaista ylpeyttä olla osa Helsingin yliopiston opiskelijayhteisöä. Intohimoja herättäneestä aiheesta huolimatta ihmiset käyttäytyivät kohteliaasti, eivät puhuneet päälle ja argumentoivat näkemyksiään selkeästi ja rauhallisesti. Konsensusta käytettiin kokousmenetelmänä ja alun kankeuksien jälkeen ihmiset oppivat kärsivällisiksi sen suhteen. Listalla oli paljon asiaa, mutta koska kyseessä ei ollut minkään tietyn koherentin instanssin masinoima liike, oli todella tärkeää että jokainen paikalla ollut saattoi esittää mahdolliset eriävät mielipiteensä asioihin siten, että ne oikeasti otettiin huomioon. Käytännössä tämä siis tarkoitti sitä, että jos yksikin ihminen monipäisestä joukosta vastusti jotain päätöstä, oli se otettava huomioon ja alettava keskustelemaan aiheesta uudestaan niin kauan, jotta yksimielisyys olisi löydetty. Tämä tietysti vei kosolti aikaa, mutta siitä huolimatta monikymmenpäinen joukko jaksoi vääntää asioista.

Kokouksessa järjestettiin työryhmiä eri vastuualueisiin. Jotta ongelmilta vältyttäisiin, oli huolehdittava, että olisi ihmisiä varmasti huolehtimassa asioista kuten turvallisuus, siivous ja tiedottaminen. Tämä oli tärkeää siitäkin huolimatta, että illan aikana kävi ilmi, että ihmiset käyttäytyivät siivosti ja auttelivat aina tarpeen vaatiessa ilman erityistä pyyntöä.

Lisäksi kokouksessa sovittiin siitä, että rakennus pidettäisiin liikkeen valtaamana tiistaihin asti, jolloin järjestettäisiin isompi kokous. Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä tuon suurimman salin käytön estämistä. Kun huomattiin, että seuraavana aamuna olisi tiedekuntatentti, oltiin vahtimestareiden kanssa välittömästi yhteydessä, jotta se pystyttiin siirtämään viereiseen saliin. Vaikka emme halunneet nöyristellä yliopiston toiminnan edessä (eihän tämä sitten valtaus olisi!), emme halunneet aiheuttaa tenttiin mahdollisesti viikkokaupalla valmistuneiden opiskelijoille haittaa. Eihän syy tähän järjettömyyteen ollut heidän!

Monen tunnin kärsivällisen kokoustamisen jälkeen väki jakaantui työryhmiin ja viettämään aikaa vapaamuotoisemmin. Jotkut kirjoittivat tiedotetta medialle, toiset huolehtivat roskiksista, osa porukasta autteli bändien roudauksessa tai keskusteli tapahtumista ja suunnitteli tulevaa.

Ilta sujui leppoisissa merkeissä. Kokouksen jälkeen salissa alettiin näyttämään dokumentteja. Aulan toiselle puolelle oli järjestetty tila, jossa bändit alkoivat soittaa, ja olipa alakertaan järjestetty vielä tanssilattia ja HYTKYn toimesta erinomaista musiikkia. Henkilökohtaisesti tärkein asia oli lemppariräppärini Julma H:n osallistuminen tohinoihin. Pieni mieleni ei voinut käsittää, että vasta viikko sitten olin ollut hänen levyjulkkarikeikallaan Tavastialla ja heti viikon päästä näen hänet jälleen opinahjossani. Jotain oikeasti voi sanoa olevan tapahtumassa, kun Lähiö -kappale, jonka tanssahtavan olemuksen alle kätkeytyy piinkovaa luokkakritiikkiä, soitetaan yliopistossa! Uuden, mainion tuotannon lisäksi myös joitakin vanhempia kappaleita esitettiin, mikä entisestään lämmitti sydäntä. Myös muita hupaisia artisteja paikalla nähtiin.

Itse en ole aikaisemmin ollut valtaamassa mitään – en jotenkin ole ollut varma sen oikeista vaikuttamismahdollisuuksista – sekä osin ajanpuutteen vuoksi. Siksi se yhteisöllisyyden määrän kokeminen, jota Porthania löyhkäsi perjantaina, oli itselleni täysin uudenlainen tuntemus. Jollakin melkein mystiikkaa hipovalla tavalla sitä katseli toisia ihmisiä ja oli vain onnellinen heidän paikallaolostaan ja tuestaan asian eteen. (Sosiologian opiskelijana mieleeni tietysti heti juolahti Durkheimin kuvauksen australialaisista heimoyhteisöistä, jotka pitkän erossa olon jälkeen kokoontuessaan yhteen kokivat tiettyä yliluonnollisuutta.) Ihmisten hyvä fiilis tarttui kuin rutto.

On myönnettävä, että illan mittaan ihmiset nautiskelivat hieman alkoholia. Ihan niin kuin suomalaiset ihmiset yritysjohtajista työttömiin tapaavat tehdä yhteen kokoontuessaan. Meininki oli kuitenkin siivoa, enkä itse todistanut tai kuullut suurempien järjestyshäiriöiden tapahtuneen. Jossain välissä näin ulkona pariskunnan hieman ottavan yhteen ja ihmisien säntäävän heti väliin, mutta muuten ihmiset olivat ilmeisesti nätisti. Joitakin liikkeen ulkopuolisia ihmisiä, joilla oli hieman toisenlaiset kuin poliittiset motiivit paikallaoloonsa, toki eksyi mukaan. Määriä on tietysti mahdoton arvioida. Hauska kohtaaminen tapahtui unisexeiksi muuttuneissa vessoissa, kun huomasin siellä pyörivän muutaman noin 18-19 -vuotiaan nuorukaisen, joiden habituksesta päättelin, että he tuskin tietävät, miksi ihmiset olivat kerääntyneet yliopistolle. Rohkaistun kysymään heidän motiivejaan, perehdytin tilanteeseen ja toivotin heidät lämpimästi tervetulleeksi, kunhan pitävät huolen ettei meno ainakaan heidän osaltaan mene sikailuksi. Luultavasti muut valtaajat tekivät samoin tilaisuuden sattuessa kohdalle.

Illan kääntyessä lähemmäksi aamua ihanat vahtimestarit ilmaisivat huolensa siitä, että pitäisikö ovet sulkea, jotta uutta porukkaa ei enää valuisi sisään. Tätä pidettiin hyvänä ideana ja hiljalleen se osa ihmisiä, jotka eivät olleet päättäneet jäädä yliopiston rakennukseen nukkumaan, katosivat helsinkiläisen yön syliin.

Piipahdin seuraavana aamuna katsomassa, mitä Porthaniaan kuuluu. Olin valitettavasti lupautunut täksi viikonlopuksi toisaalle, enkä voinut jäädä tovia pidemmäksi aikaa, mikä tietysti harmitti. Sali 1:een päästyäni havaitsin paikalla olevan nelisenkymmentä ihmistä kokoustamassa käytännöistä ja sen sellaisesta ja koin helpotusta. Nämä ihmiset ovat tosissaan sitoutuneet tähän, ja saatoin kevyin mielin lähteä pariksi päiväksi kohti Mansesteria, tuota Pirkanmaan kruununjalokiveä.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Tiistaihin asti Porthaniassa järjestetään erilaisia aktiviteettejä, joihin kaikki yliopiston ja koulutuksen näivettämisestä harmistuneet saavat osallistua. Porthaniaan voi myös mennä vain oleskelemaan, jos esim. musiikkiesitykset eivät kiinnosta. Tiistaina järjestetään siis isompi yleiskokous, jonka tarkoituksena on tuoda yhteen yliopistolaisia ja pohtia seuraavia toimenpiteitä. Pueblo unido jamas sera vencido!

teksti: Katariina Pietiläinen