Teksti: Nella Kelkka, kuva: Inka Lähteenaro
Humoristista uutisblogia pitävä Kasper Strömman uskoo vanhaan japanilaiseen viisauteen, jonka mukaan vakavista asioista pitää puhua kevyesti. Tänä vuonna hän kirjoitti kirjan siitä, miltä Suomi näyttää vuonna 2020, vaikkei omien sanojensa mukaan yhteiskunnallisista asioista paljon ymmärräkään.
Kun Kasper Strömman perusti vuonna 2013 bloginsa Kasper Diem – Opas elämänhallintaan, siitä piti tulla parodia self help -oppaista. Ajatus siitä, että jollakin on vastaus kaikkeen – miten saada rahaa, ystäviä, hyvä työpaikka ja vaikutusvaltaa, on hänestä edelleen kiehtova.
“Eihän kenelläkään oikeasti ole vastauksia, mutta kun joku niin väittää, häntä kuunnellaan”, Strömman pohtii.
Vaikka Strömman kirjoittaakin alkuperäisen aiheen sijaan humoristisesti yhteiskunnallisista aiheista, slogan oli niin hyvä, että se sai jäädä. Elämänhallinta on käsitteenä niin laaja, että se kattaa vaikka mitä.
“Blogini on kommentointia niihin asioihin, joista ihmiset puhuvat. Paljon mieluummin kirjoittaisin vaikka vaakunoista – ja kirjoitinkin välillä – mutta se ei kiinnosta ketään. Jos kirjoitan jostain, mistä ihmiset muutenkin puhuvat, niin he ehkä klikkaavat minunkin juttuani. Olen suorastaan klikkitehdas.”
Kasper Diem -blogi ei ole poliittinen kannanotto vaan ensisijaisesti viihdettä. Se käsittelee päivän polttavia aiheita, mutta Strömman korostaa kirjoitustensa olevan huumoria. Toisaalta yhteiskunnallinen huumori kuuluu myös ajankuvaan: jokainen yhdysvaltalainen koomikko vitsailee käynnissä olevista presidentinvaaleista. Strömman päätyi humoristiseen lähestymistapaan myös siksi, että hänen mielestään tärkeät asiat pitää ottaa kevyesti, jotta niistä saa puhuttua.
“Hirveästi näkee ‘natsismi on väärin’ -kirjoituksia, mutta jos aiheeseen saa vähän eri lähestymiskulman, niin jutun jaksaa lukea ylipäänsä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat vihaisia joka päivä ja lukevat Rajat kiinni! -sivustoa, ottavat screenshotteja ja kirjoittavat niistä analyysia. En koe itseäni toimittajatyyppinä, vaan tämä on puhtaasti viihdeteollisuutta.”
Strömman väittää ymmärtävänsä politiikasta paljon vähemmän kuin miltä blogin perusteella voisi kuvitella.
“Kaikki saavat osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, mikä on tietysti minun kannaltani hyvä asia. Ikävä kyllä kaikki jotka osallistuvat eivät ole perillä asioista, eivätkä myöskään kaikki päättäjät. Yhteiskunnallisista asioista kyllä oppii kun niistä lukee ja niihin perehtyy. On hyvä, että ihmiset oppivat ja osallistuvat.”
Strömman jatkaa blogistaan tuttua linjaa kirjassaan Kaspervisio 2020, joka julkaistiin tänä syksynä. Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta, ja Strömman ennustaa, että vuonna 2017 julkaistaan paljon vakavia teoksia, joissa kansamme seisoo sinivalkoisessa hangessa pohtien, miten tästä mennään eteenpäin. Strömmanin kirja on huumoriversio siitä.
“Kustantaja halusi minun kirjoittavan kirjan siitä, mikä kiinnostaa urbaaneja nuoria kaupunkilaisia, mutta halusin kirjoittaa kaikesta, mitä tapahtuu Suomessa. Vähän niinkuin Trivial Pursuitin kaikki aihealueet; jokainen sektori on täytettävä”, Strömman kommentoi kirjaansa.
Suomalaisuus ei merkitse Strömmanille hänen mukaansa kovin paljoa.
“Koska olen asunut täällä koko ikäni, olen tottunut asumaan täällä. Mutta jos on ikinä käynyt missään muualla, niin tietää, että joka paikassa on aika samanlaista loppujen lopuksi. Ihmisillä on samat ongelmat, lapset pitää saada kouluun aamulla ja polkupyörän kumi on puhki.”
Varsinkin äärinationalismin nousu saa Strömmanin kokemaan itsensä yhä vähemmän suomalaiseksi.
“Kuulin jonkun kultasepän sanovan, ettei hän voi enää myydä Leijona-korua tai ettei Suomen lippua kehdata enää käyttää samalla tavalla. Suomalaisuudesta on tullut huonompi ja huonompi asia koko ajan. Äärinationalismi tappaa suomalaisuuserektioni. Se saa päinvastaisia tuloksia, mitä sillä oletettavasti tavoitellaan.”
Strömman pohdiskelee, ovatko erittäin isänmaalliset ihmiset vähemmän feministejä. Ehkä taustalla on sama arvokonservatiivisuus, jonka mukaan naisten on oltava kotona lasten kanssa? Kolmen lapsen, Stellan, Kosmon ja Atlaksen, isänä Strömman välttää luomasta maailmasta kuvaa, jossa lääkärit ovat miehiä ja sairaanhoitajat naisia. Nykyään hän hoitaakin vuoropäivin nuorimmaistaan kotona yhdessä puolisonsa tekstiilisuunnittelija Maija Louekarin kanssa.
“Roolit saattavat tulla yllättävistäkin paikoista, vaikka päiväkodissakin sukupuolittuneisuuteen kiinnitetään huomiota. Ei siellä ole ole sinisiä pottia pojille ja punaisia tytöille. Toisaalta neuvolakäynneiltä on tullut Mannerheimin lastensuojeluliiton tiedotteita, joissa pojat leikkivät vanhoilla radioilla ja tytöt nukeilla vielä pari vuotta sitten. Twiittasin aiheesta ja sieltä vastattiin sen olevan vanha esite ja korjauksen tulevan seuraavaan. Vanhat asenteet piilevät pinnan alla.”